perjantai 17. huhtikuuta 2020

Osa 17: Salasuhteita (Pilvilinna)


Pilvolinnojen elämä oli jatkunut tavallisesti: Jonna oli kovin surumielinen, ja Peteriltäkin keinot alkoivat olla vähissä. Hän ei ollut enää varma, mitä voisi tehdä Jonnan auttamisen eteen. Peter alkoi luopua täysin toivosta. Entä jos asiat jatkuisivat näin ikuisesti? Peter ei saisi milloinkaan suurta perhettä, lapsiansa onnellisiksi, nähdä Jonnan kaunista hymyä tai muutenkaan rauhaa taloon. Lapset eivät pystyneet edes ajattelemaan Jonnan voivan parantua, eikä Peter tiennyt, uskoiko siihen itsekään enää. Jonna on ollut jo niin kauan iloton ja onneton.
-Pitäisiköhän minun vielä kerran yrittää, vai onkohan se aivan turhaa? Tuskin Jonna mitenkään reagoisi, jos yrittäisin saada hänet paremmalle mielelle. Jokin sisälläni vain kieltää minua luovuttamasta. Alan olla kohta neuvoton, Peter mietiskeli. Ehkä hän yrittäisi vielä kerran.

Yllättäen Jonna sulki television ja nousi seisomaan kääntyen Peteriin päin. Heidän katseensa kohtasivat, ja Jonna otti pari askelta mieheensä päin. Seurasi hiljainen hetki, kunnes Peter päätti avata suunsa.
-Hartijasi näyttävät olevan jumissa, annas kun hieron niitä, Peter pyysi keksimättä muutakaan sanottavaa. Samalla hetkellä hän jo katui sanojaan. Mitä jos Jonna kieltäytyisi ja vetäytyisi jälleen takaisin kuoreensa? Jonna oli taatusti äsken ollut sanomassa jotain, mutta sanoisiko enää, kun Peter oli keskeyttänyt hänet?

Peterin hämmästykseksi Jonna kääntyikin selin Peteriin päin, valmiina vastaanottamaan hieronnan. Peter oli niin ymmällään, että seisoi vain paikallaan tekemättä mitään.
-Tuleeko sitä lupaamaasi hierontaa? Jonna kysyi, jolloin Peter lopulta tajusi aloittaa. Peter hymyili onnellisena. Tämän päivän aikana he olivat jutelleet enemmän kuin monien menneiden vuosien aikana.

Kun hieronta oli ohi, Jonna kääntyi Peteriin päin.
-Peter, anteeksi, kun olen tällainen! Jonna huudahti.
-Olet hyvä juuri noin, Peter vastasi.
-Vaikka olen ollut aivan muissa maailmoissa nämä viime vuodet? Jonna huomautti.
-Rakkauteni sinua kohtaan ei ole kuollut mihinkään, Peter vastasi.
-Ei minunkaan, Jonna vastasi antaen todisteeksi suudelman Peterille.

Yhtäkkiä Jonna rutisti miestään niin, että Peter oli lähellä kompastua.
-Tule, mennään tuonne, Jonna ehdotti pilke silmäkulmassa osoittaen makuuhuoneen ovea.
-Tuosta tarjouksesta en voi kieltäytyä, Peter naurahti.

-Onkohan tämä sittenkään hyvä idea, Peter alkoi empiä heidän kuherrellessaan sängyllä.
-Miksei olisi? Jonna kummasteli.
-No kun... Nythän on keskipäivä, ja lapset tulevat kohta koulusta... Peter mietti.
-He eivät tule sieltä vielä pitkään aikaan. Ja sitä paitsi, me saamme tehdä mitä haluamme, olemmehan hallitsijaperhe, Jonna muistutti.
-Totta, Peter suostui.

Hetken päästä he makoivat peiton alla pitäen toisiaan kädestä kiinni.
-Se oli ihanaa, Peter kuiskasi. Jonna ei kuitenkaan vastannut. Hän oli hiljaa.
-Onko kaikki kunnossa? Peter huolestui.
-On, tietysti! Jonna sanoi nopeasti. Peteriä jäi kuitenkin vaivaamaan asia, aivan kuin Jonna salaisi häneltä jotain.

Samassa Jonna heitti peiton Peterin päälle, ja nousi ylös.
-Meidän on paras pukeutua. Lapset tulevat pian koulusta, Jonna sanoi.
-Taidat olla oikeassa, Peter myönsi nousten itsekin ylös.

Hetken päästä Jonna ja Peter istuivat pöydän äärellä täysissä pukeissa odottaen palvelijan valmistamaa ruokaa.
-Ihanaa, että olet parantunut, Peter sanoi laittaen kätensä Jonnan kädelle.
-Niin minustakin, tällainen elämä on paljon mukavampaa kuin yksin nyhjääminen, Jonna naurahti.
-Saanko kysyä, mikä sai sinut parantumaan masennuksestasi? Peter kysyi. Jälleen Jonna hiljentyi.

Pian palvelija saapui tuoden ruokaa.
-Oh, onpas ihana tuoksu! Jonna innostui päästessään vaihtamaan puheenaihetta.
-Niin, on todella, Peterkin haisteli. Hän tajusi, ettei Jonna ollut vielä valmis kertomaan parantumisestaan. Ehkä jonakin päivänä tulevaisuudessa?

Peter heräsi mietteistään Jonnan kumartuessa hänen lautastaan kohti.
-Epäreilua, sinun lautasellasi on enemmän tuota herkkua kuin minun! Jonna valitti.
-Saat ottaa lautaseltani sitä niin paljon kuin haluat, Peter lupasi. Jonnan silmät kirkastuivat kuin innostuneella pikkulapsella hänen kahmiessaan Peterin lautaselta herkkuja.

-Nyt olen päättänyt alkaa keskittyä enemmän maamme hallinto-asioihin.
-Se on mukava kuulla, Peter innostui. Vihdoin Jonna hoitaisi ne, ja hän voisi keskittyä johonkin muuhun. Kesken keskustelun Johanna ryntäsi ruokasaliin.
-Arvatkaa mitä, mä sain kympin kokeesta! Johanna kailotti.

Jonna nousi ylös onnittelemaan tytärtään.
-Hienoa Johanna, aivan mahtavaa! Jonna kehui. Johanna ei kuitenkaan ollut niin innoissaan äitinsä kehuista.
-Ensin se on monta vuotta, kuin meitä ei olisikaan, ja yhtäkkiä palaa elämäämme, kuin mitään ei olisi tapahtunut. En pysty enää pitämään Jonnaa äitinäni. Hän on enemmän kuin joku vieras, Johanna mietti lähtiessään kävelemään pois.

Johannan ollessa jo sisällä Johannes asteli vasta ulos koulubussista. Hän mateli hitaasti portaat, ja päästyään ulos jäi odottamaan Aamua, joka jälleen kerran oli halunnut tulla kylään Johanneksen luo.
-Miksi mun pitää mennä Aamun kanssa naimisiin? Tai ei se niin haittaisi, mutta Aamu elää jo nyt niin kuin me olisimme avioliitossa. Haluan olla vielä lapsi, niin kauan kuin se on mahdollista, Johannes mietti. Huomenna olisi hänen ja Johannan synttärit.

Aamun päästyä bussista hän ryntäsi halamaan Johannesta.
-Onnea kulta, sulla on huomenna synttärit! Aamu sanoi aurinkoisella äänellä.
-Kiitos, kiitos, Johannes kiitteli ja lisäsi mielessään "taas" -sanan lauseeseensa. Tämä oli jo varmaan kymmenes kerta Aamun onnitellessa häntä tänään. Lisäksi Johannesta ärsytti Aamun käyttäessä hänestä "kulta"-nimitystä. Koko koulu tiesi heidän seurustelevan.

-Mä en pääse huomenna sun juhliin, koska vanhemmat pakottaa mua lukemaan yhteen tärkeään kokeeseen, ja mä joudun viettämään koko illan kirjojen parissa kun sä juhlit, Aamu sanoi pahoittelevana.
-Ei se haittaa, enköhän mä selviä niistä juhlista ilman sinuakin, Johannes yritti esittää, että häntä harmittaisi Aamun poissa olo, mutta ääneen sekoittui silti pala innostusta. Synttäreistä tulisi aivan mahtavat, kun Aamu ei koko ajan pyörisi jaloissa. Sitten lapset siirtyivät sisälle tekemään omia juttujaan.

Hetken päästä Aurora saapui. Hän oli tulossa hakemaan Aamua kotiin. Peter tervehti Auroraa halaten tätä.
-Sinähän olet hyvällä tuulella, Aurora huomasi.
-Niin olenkin, Peter naurahti.
-Nyt kerrot heti, mikä on saanut sinut noin iloiseksi! Aurora vaati.

Peter piti pienen tauon ennen kuin alkoi kertoa Jonnan parantumisesta.
-Siis aivan yllättäen Jonna oli terve? Aurora ihmetteli Peterin lopettaessa kertomuksensa.
-Niin. Eilen hän oli vielä maassa, mutta tänään aivan eri ihminen! Peter sanoi.
-Voikohan masennuksesta parantua noin nopeasti? Entä jos Jonna palaa vanhaan tilaansa? Aurora kysyi.
-Niin ei tule käymään, Peter vastasi melkein äreästi.

Aurora huomasi Peterin suuttumuksen ja päätti pian vaihtaa puheenaihetta.
-Aamu ja Johannes kasvavat muuten pian teineiksi, Aurora huomautti.
-Niin tosiaan. Nyt he ovat jälleen lähempänä naimisiinmenoa, Peter sanoi.
-Ah, maltan tuskin odottaa heidän häitään! Aurora intoili. Puheen kääntyessä lapsiin Aurora muisti, että hän oli tullut Aamua hakemaan.
-Mennään sisälle, Aamu löytyy varmasti sieltä, Peter vastasi Auroran kerrottua asiasta.

Heidän saapuessa sisälle tuli Jonna vastaan.
-Hei Jonna, Peter kertoi sinun voivan paremmin, Aurora sanoi iloisena. Olisihan tämä nyt kaikille parasta; koko Pilvilinnojen perheelle sekä Aamullekin.
-Öh, niin, Jonna todisti tehden nopean tekohymyn, minkä jälkeen lähti kävelemään ripeästi pois huoneesta välttäen uteliaiden naapureiden kysymyksiä.
-Oliko Jonna jotenkin outo? Saatan tietysti vain kuvitella, Aurora kysäisi Jonnan kadottua näkyvistä.
Peter ei sanonut mitään. Häntä alkoi pelottaa ajatus Jonnan palaamisesta samanlaiseen tilaan kuin vielä eilen. Peter ei halunnut uskoa siihen, vaan suunnitteli tukevansa vaimoaan entistäkin enemmän. Jonnasta oli varmasti vaikeaa yrittää tutustua naapureihin, jotka saattoivat pitää häntä heikkona tai outona. Käytöksen ymmärtää oikein hyvin. Peterin vajotessa mietteisiinsä Aurora lähti etsimään Aamua omin avuin.

Myöhemmin päivällä Ahven oli juoksulenkillä pakenemassa isäänsä ja veljiään, jotka marisivat aina vain samaa. Ahventa ei kiinnostanut, ja siksi hän purki nytkin kiukkuaan rajuilla vihaa hehkuvilla askelilla pitkin Taikapölyn aluetta. Sattumalta myös Johanna oli nurmikolla istuskelemassa haaveilemassa unelmien prinssistä, jonka kanssa menisi aikuisena naimisiin. Ahven herätti suurta mielenkiintoa pikku prinsessassa, joka nousikin kiireisesti ylös, ettei Ahven ehtisi kadota näköpiiristä.

-Oota hei, mä tykkään urheilevista pojista. Toi asu ja kaikki, oot varmasti hyväkin, Johanna vaikeroi yrittäen keksiä jotain viisaan kuulostavaa. Ahven pysähtyi ihmetyksissään. Oliko juuri itse perijätär ja tuleva kuningatar keskeyttänyt hänen lenkkinsä? Ahven ihmetteli hiukan, mitä Johannalla oli mielessä, mutta päätti kuitenkin jäädä kuuntelemaan.
-Oikeesti, mähän lenkkeilen ja kuntoilen suunnilleen joka päivä, heh, Ahven kertoi hiukan liioitellen totuutta. Oikeasti hän lenkkeili harvoin.

Heidän keskustelunsa jatkui myöhään iltaan, aurinkokin ehti laskea. Mitä kauemmin Ahven kertoi itsestään ja mietteistään, sitä enemmän Johanna alkoi ihailla tuota itsepäistä poikaa. Ahven ei välittänyt, mitä muut ajattelivat. Hän teki miten itse tunsi parhaaksi asiat. Illan kuluessa kaverukset tutustuivat toisiinsa entistä syvemmin, ja lopulta Johanna juoksi hakemaan sisältä Johanneksen pallon lainaksi heiteltäväksi.


Ikävä kyllä kummankaan peli ei oikein tuntunut onnistuvan.
-Älä heitä mulle niin vaikeita! En mä voi saada niitä millään kiinni. Oon paljo lyhyempiki! Johanna valitti, kun pallo ei millään lentänyt suoraan hänen käteensä.
-Heittäisit ite helpompia, heität niin kovia, ettei niitä kukaa pysty nappaamaan, Ahven mäkätti.
-No sä heität taas nii korkeita! Johanna raivosi.
-Ehkä meidän ei kantsii kopitella toistemme kanssa, kun ei tästä oikee meinaa tulla mitää. Mun täytyy tästä varmaan lähteä kotiin päin. Läksytki on vielä tekemättä, Ahven totesi.

Johanna juoksenteli nopeasti Ahvenen luo tehden ison halin.
-Munki läksyt on vielä tekemättä, Johanna kertoi.
-Sitten mun ainaski täytyy lähtee, etten häiritse sun opintoja. Sunha täytyy ihan kauheesti kaikkee opetella, jotta susta tulee hyvä hallitsija, Ahven selitteli.
-Mutta nähdään kuiteski huomenna, jooko? Mulla on synttäritki, tuu meille, Johanna aneli.
-Kait mä sitten tuun, soita mulle, Ahven komensi, minkä jälkeen lähti kävellen kotiaan kohti vilkuillen välillä Johannan suuntaan.

Ahvenen kadottua näköpiiristä päätti Johanna tunnollisesti mennä tekemään läksyt, jotka olivat nyhjöttäneet Johannan kirjoituspöydällä koko pitkän iltapäivän. Läksyt tuntuivat helpoilta ja Johanna sai tehtyä ne hetkessä. Johannan silmät välkehtivät onnellisesti, eikä Johanna saanut yli-isoa hymyään edes väkisinkään muuttumaan normaalimman näköiseksi. Johanna huokaisi kepeästi ja sanoi sen jälkeen:
-Taidan olla rakastunut!

Kun Johanna teki vielä läksyjään, piti Johannes hauskaa äitinsä kanssa. Johannes oli onnea täynnä, kun sai äitinsä viimein takaisin. Hän kohotti kuntoaan jumppaamalla musiikin tahtiin keksien mitä kummallisimpia liikkeitä, joille Jonna sivussa hihitteli.

Jumpan loputtua Johannes riensi halaamaan Jonnaa.
-Ihanaa äiti, kun oot taas normaali! Johannes kertoi.
-Oletko todella tuota mieltä? Jonna varmisti.
-Tietysti. Sä oot maailman paras äiti! Johannes ylisti. Jonnan huulille ilmestyi leveä hymy Johanneksen sanoista. Ainakin poika otti äidin normalisoitumisen hyvin, mutta Jonna ei ollut varma Johannasta. Tyttö ei ollut puhunut asiasta mitään, sulkeutunut vain omaan huoneeseensa.
-Toivottavasti Johannakin ymmärtää kaiken joskus, Jonna toivoi.

Pian koko perhe kävi nukkumaan. Johannan ajatukset pyörivät Ahvenessa, ja hän uneksisikin koko yön nähden unia hänen ja Ahvenen tulevaisuudesta.


Aamu koitti pian, ja Jonna alkoi heräillä. Hänen noustessaan istumaan sänky narahti, jolloin Peterkin havahtui hereille.
-Minne olet menossa? Peter kummasteli siristellen silmiään.
-Nousen ylös, nythän on aamu! Jonna nauroi.
-Aijaa, Peter tuumasi nousten itsekin ylös. Hän käveli Jonnan luo ja suuteli tätä.
-Mistäs hyvästä tuo oli? Jonna kummasteli.
-Siitä, että olet tänäänkin terve, Peter vastasi.

Vanhempien vasta heräillessä olivat lapset jo jalkeilla. He olivat löytäneet maalaamisen riemun.
-Mitä sä maalaat? Johannes uteli.
-Kalaa, Johanna vastasi.
-Kalaa? On sinulla aiheet, Johannes kummasteli.
-No itse piirrät jotain vielä tyhmenpää, Johanna ilkkui.

Lasten kina loppui kuitenkin palvelijan ilmoittaessa aamiaisen valmistuvan pian. Niin perhe kokoontui ruokasaliin.
-Huomenta Johanna ja Johannes, Jonna toivotti.
-Huomenta äiti, Johannes vastasi heti iloisena toivotukseen, mutta Johanna pysyi vaiti.
-Johanna, on epäkohteliasta olla vastaamatta, Peter huomautti.
-No huomenta, Johanna tiuskaisi.
-Ei sinun olisi tarvinnut pakottaa Johannaa. Hän ei ole vielä tottunut tähän, etten ole enää sairas, Jonna supatti Peterille.
-Mutta.. Peter oli aloittamassa, mutta Jonna pysäytti hänet katseellaan.

Pian ruoka saapui, ja kaikki alkoivat syömään. Vanhemmat puhuivat omia juttujaan, jolloin Johannes päätti aloittaa keskustelun Johannan kanssa.
-Eikö ookkin kivaa, että äiti on taas terve? Johannes kysyi.
-Mutta mistä tietää, kuinka kauan tätä kestää? Johanna kysyi katse ruuassaan.
-Mitä tarkoitat? Johannes hämmästyi.

-Mitä, jos Jonna sairastuu uudestaan? Hän on ollut terve vasta päivän. Ei kannata innostua turhasta. En halua kiintyä äitiin, sillä jos menetämme hänet taas, ei se tuska olisi niin paha, Johanna selitti.
-Miten voit sanoa noin! Äiti on parantunut, eikä enää masennu! Johannes kimpaantui.
-Mikään ei ole varmaa, Johanna sanoi tunkien sitten lopun ruuan suuhunsa, jottei voisi vastata Johannekselle. Johannes katsoikin vain suu mutrussa siskoaan. Mitä jos kaikki todella menisi niin, kuin Johanna oli äsken selittänyt?

Kaikki oli vielä kuitenkin hyvin. Jonna kävi pitkästä aikaa halimassa Lilli-kisua, jonka oli tyystin unohtunut.
-Anteeksi Lilluska, ei ollut tarkoitus hylätä sinua. Olet auttanut minua paljon niinä huonoina aikoina, mutta et niin paljoin kuin eräs toinen... Jonna piti hetken tauon.
-Mennään pyytämään palvelijalta sinun lempi herkkuasi, Jonna lopulta sanoi asettaen Lillin lattialle.



Laitan tähän sitten taas nämä joka osan kuuluisat eläinten kuulumiset. Tässä siis kuvia, mitä Lillistä räpsin pelatessani.

Viimein tuli ilta, ja lapsien kasvu lähestyi. Johanna ryntäsi puhelimelle aikomuksenaan kutsua Ahven kylään, niin kuin tämä oli pyytänyt tekemään. Johanna katsoi numeron lapulta, jolle Ahven oli sen kirjoittanut. Hän varmisti moneen kertaan kirjoittaneensa numeron oikein, ja painoi lopulta soita-painiketta.
-Mo-moi, Johanna änkytti. Ahvenen ääni oli saada hänet jaloiltaan. Johanna ei muistanut sen kuulostavan noin taivaalliselta. Tai ehkä se kuulosti siltä vain puhelimessa.
-Haloo? Ahven sanoi puhelimeen. Johanna oli jäänyt omiin ajatuksiinsa ja unohtanut tyystin luurin toisessa päässä olevan Ahvenen.
-Öö, niin tuletko mun synttäreille? Juhlat alkaa pian, Johanna sanoi.
-Ai niin, ne synttärit. En muistanut enää koko asiaa, Ahven naurahti. Johannan ilme synkkeni. Hän oli ajatellut Ahventa koko päivän, ja Ahven oli unohtanut hänet kokonaan. Onkohan Ahven sittenkään oikea hänelle?
-Ei sun oo pakko tulla, Johanna sanoi.
-Eiku kyl mä tuun. Nähdään pian! Ahven lopetti puhelun. Johannan kasvoille nuosi pieni hymy.

Johanna kiiruhti ulos Ahventa vastaan. Pian Ahven saapuikin muttei yksin.
-Eihän haittaa, että mä otin mun veljen Hauen mukaan? Ahven kysyi.
-Ei tietenkään, Johanna sanoi ja katsoi alas. Nyt Ahven viettäisi koko illan Hauen kanssa, ja unohtaisi hänet.

Pian kaikki vieraat sekä perheenjäsenet kokoontuivat aulaan jännittyneinä odottamaan lapsien teinistymistä. Ahven oli hankkinut eturivin paikan Johannan edestä, tai oikeastaan Johanna oli hankkinut sen hänelle, jotta Ahven voisi seurata silmät pyöreinä hänen kasvuaan. Johannes katsahti siskoaan, jonka silmät kiiluivat lumoutuneena Ahveneen päin. Silloin Johannes arveli Johannan haluavan Ahvenesta jotain, hyvää taikka pahaa.

Kun Johannes sai siskoonsa edes jonkinlaisen katsekontaktin, nousi taikapöly jälleen maasta heittäen lapset korkealle ilmaan. Johannes ja Johanna olivat ihmeissään tuntiessaan käsien ja jalkojensa venyvän pituutta oikein kunnolla. Hetkessä näkökyky katosi kirkkaiden valojen saartamisen vuoksi. Lopulta Johannes tunsi jalkojensa pudonneen taas maankamaralle, ja hän avasi silmänsä.


Tässä kasvaneet teinyskät: Johanna & Johannes, toivottavasti tunnistatte, kumpi on kumpi. .-D

Kasvun jälkeen synttäribileet jatkuivat teinien kesken biljardipöydän luona. Hauki ryhtyi mielellään peliin mukaan, mutta Ahven nyrpisti nenäänsä ilmoittaen, ettei hän ainakaan rupeaisi jotain keppiä heiluttelemaan. Hauki irveili veljelleen vihaisesti, minkä jälkeen he ryhtyivät Johanneksen kanssa pelaamaan. Johanna siirtyi tietysti sivuun Ahvenen luo. Hänkään ei tahtonut pelata, kun ei kerran Ahvenkaan.
-Mäpä näytän sulle, miten tässä pelissä oikein voitetaan, Johannes kerskui.
-Hah, niin vissiin. Kyllä mä päihitän sut, Hauki uhosi.

-Mä en oo koskaan ymmärtänyt tota peliä. On olevinaan jokin huippusuosittu, vaikkei siinä mitään intoa oo edes, Johanna jutteli Ahvenelle, joka hymyili suloisesti.
-Niinpä, ollaan samalla aaltopituudella kaikessa, Ahven totesi katsellen Johannaa suoraan silmiin.
-Ahven, Johanna sanoi hiljentäen ääntään.
-Olet aika ihana, hän lisäsi pienen hiljaisuuden jälkeen.
Ahven nielaisi ja hymyili.
-Sä myös, Ahven paljasti, milloin Johannan sydän alkoi pamppailla entistä lujemmin.

Tunnelma kuitenkin keskeytyi, kun mölyapinat alkoivat karjumaan.
-Tää ei voi olla totta! Johannes karjaisi.
-Kyllä voi, Hauki lesoili saadessaan neloispotin.
-Olen varma voittaja, hän hymyili ylpeästi.
-Pitäisiköhän meidän muuten lähteä ruokasaliin päin? Palvelijahan sanoi kattavansa sinne suuret tarjoilut, Johannes tuumaili vaihtaen puheenaihetta.
-Haluat vain mennä, sillä häviäisit muuten, Hauki huudahti.
-Enkä, on epäkohteliasta antaa muiden odottaa, Johannes sivisti, ja niinpä kaikki lähtivät juhläpöydän ääreen.

Johanna ja Johannes kävelivät hienostuneesti isänsä viereen, ja he ottivat itselleen kakkupalat. Johannes oli alkamassa jo syödä innoissaan, kunnes Peter alkoi puhua lapsilleen:
-Oletteko nähneet Jonnaa? En tajua, minne hän on voinut noin vain kadota, Peter kyseli huolestuneena.
-Eipä ole näkynyt. Tuskin hänelle on mitään vakavaa sattunut. Hän varmasti ilmestyy seuraamme pian, Johannes arveli.

Johanna istahti omalle paikalleen kuuntelematta ollenkaan, mitä toiset pölisivät. Hänen ihastuksensa oli sentään äsken sanonut häntä ihanaksi! Johanna vilkuili Ahveneen huomaten myös tämän tuijottavan takaisin. Molemmat hymyilivät aurinkoisesti toisilleen unohtaen kaiken ympärillä hälisevän.
-Johannaa! Kuunteletko sinä? Johannes kysyi.
-En, Johanna vastasi automaattisesti tajuttuaan, että hänelle puhuttiin. Peter ja Johannes heiluttelivat kulmiaan, ja he jatkoivat kahdestaan mietiskelyä.

Sillä välin Jonna oli livistänyt ulos. Hän seisoi paikoillaan ja katseli öisiä maisemia. Yllättäen hän kuuli takaansa äänen ja kääntyi nopeasti ympäri.
-Esko! Ei saa säikytellä, Jonna huudahti.
-Anteeksi, en voinut vastustaa kiusausta hiippailla taaksesi, kun olit niin ajatuksissasi, Esko nauroi. Jonnan ilmeen nähdessään Esko kuitenkin vakavoitui.
-Halusit tavata. Mitä asiaa sinulla oli? Esko kysyi asiallisesti. Jonna vilkuili ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ollut lähettyvillä, ja alkoi sitten puhua.

-Muistako sen hetkemme silloin porealtaalla, Jonna kysyi.
-Tietysti. Kuinka voisinkaan unohtaa. Olen valmis ottamaan uusiksi koska vaan, Esko naurahti.
-Ei! Niin ei saa tapahtua. En halua pettää Peteriä enää.
-Miksi sitten kutsuit minut tänne? Esko ihmetteli.

-Halusin kiittää sinua. Se hetki siellä porealtaalla... se antoi minulle elämäniloni takaisin. Ainut huono puoli on, että pelkään olevani raskaana, sinulle. Mutta älä hätäänny. Jos vauva saa minun ihoni, Peter ei aavista mitään, sillä teillä molemmilla rusket hiukset ja silmät.
-Entä, jos vauva saakin tumman ihon? Esko huomautti.
-... Sitten keksin jotain. En halua ajatella sitä vielä, Jonna sanoi hetken mietittyään.

-Voit kyllä lähteä mukaani salaiseen paikkaani. Sitten miehesi ei saisi koskaan tietää, vaikka vauva olisi tummaihoinen, Esko ehdotti.
-Olen pahoillani, mutta se ei käy. Minun täytyy hallita maata. Toivoisin, ettemme enää näkisi, Jonna sanoi.
-Suostun yhdellä ehdolla, Esko sanoi.
-Mikähän se ehto on? Jonna kysyi vilkaisten taas sisälle, ettei ketään olisi tulossa.
-Että saan suudella sinua, Esko vastasi.
-Hyvä on, mutta tämän jälkeen pysyt poissa silmistäni, Jonna komensi ja ojentautui eteenpäin, jolloin heidän huulensa kohtasivat. Sen jälkeen Esko lähti pois.

Esko ei kuitenkaan pitänyt lupaustaan, vaan heti seuraavana päivänä hän änki Pilvilinnoille. Hän ei nähnyt Jonnaa missään.
-Jonna hoitelee maan hallintoasioita kuntoon, Peter vastasi Eskon pohtiessa asiaa ääneen.
-Varmaan kovasti tekemistä, kun sen masennuksen aikana hän ei paljoa tainnut puuhastella, Meri huomautti.
-Niinhän siinä on, mutta kyllä Jonna siihen pystyy, Peter sanoi.
-Hän pystyy mihin vaan, Esko sanoi ohimenen, mutta Peter ei kuunnellut, sillä hän keskittyi lyöntiinsä.

Juuri sillä hetkellä Jonna ei kuitenkaan ollut hallintoasioidensa kimpussa. Hän oli päättänyt lähteä vähän jaloittelemaan puutarhaan ja jäänyt samalla juttelemaan Pilvilinnojen tontin ohi hölkänneen Jessica Paljulan kanssa. Kesken keskustelun Jonna tunsi mahassaan outoja, ja vilkaistuaan siihen hän huomasi raskautensa alkaneen näkyä.
-Ohhoh, teille on näköjään tulossa perheenlisäystä, Jessica tuumasi.
-Niin. Onhan se ihan kiva juttu, Jonna sanoi ei-niin-innostuneella äänellä.

-Anteeksi, jos nyt arvostelen, mutta minusta uusi perheenjäsen on enemmän kuin vain "ihan kiva juttu". Se muuttaa koko perhettä, ja sen pitää olla iloinen asia, Jessica kertoi kantansa.
-Olisin kyllä iloinen, mutta tähän lapseen liittyy yksi ikävä juttu, Jonna paljasti.
-Mikä? Jessica kysyi uteliaana. Jonna alkoi hyplätä sormessaan olevaa sormusta. Pitäisikö hänen kertoa? Eihän asia kuulu ulkopuolisille, mutta Jonna haluaisi puhua asiasta jonkun kanssa. Pitkän masennuskautensa aikana kaikki Jonnan ystävät olivat kadonneet, eikä hänellä ollut kuuntelevaa olkapäätä ongelmilleen.

Lopulta Jonna kumartui Jessican korvan kohdalle ja alkoi kuiskia.
-Lapsi ei ehkä ole Peterin.. Minä.. olen pettänyt häntä. Mutta en tehnyt sitä tahallani. Olin silloin vielä masennuksessa, enkä ajatellut tekoni seurauksia. Jos mitenkään voisin kelata aikaa taaksepäin peruisin tekoni, mutta siihen en pysty edes maan hallitsijana, Jonna kertoi kaiken.

Jessica kuunteli suu auki Jonnan kertomusta. Hän ei olisi uskonut, että paremmissakin piireissä tapahtuu tuollaista. Hän oli aina kuvitellut ylempiarvoisten elämän olevan täydellistä, missä ei ole mitään ongelmia, ja kaikki on aina hyvin. Mutta nyt Jessica tajusi, että jopa maan hallitsijalla oli samanlaisia taipumuksia kuin hänellä itsellään: Hänkin oli pettänyt miestään..

Johannes oli juuri palannut koulusta ja katseli kummissaan Jonnaa ja Jessicaa, jotka supattelivat jotain pensaan takana. Johannes höristeli korviaan, muttei saanut naisten jutuista selvää.

Johannes ei kuitenkaan osannut epäillä, että kyseessä olisi mitkään vakavat asiat. Vähän häntä kuitenkin kummastutti, mitä he keskustelivat noin salaisesti. Eihän ylempi- ja alempiarvoisten välillä ollut muuta kuin lahjusten antaminen, mutta tuskin siitä pitäisi kuiskien keskustella. Johannes kuitenkin luotti äitiinsä ja uskoi, että kaikki on hyvin.

-Saanko kysyä, kuka lapsen isä sitten mahdollisesti on? Jessica uteli.
-En haluaisi puhua hänestä.. Hän ei kuitenkaan merkannut minulle mitään, se oli sellaista lohtua vain. Ja sovimme, ettemme enää ole tekemisissä toistemme kanssa, Jonna selitti.
-Ymmärrän sinua. Minäkään en nimittäin ole ollut miehelleni uskollinen.. Mutta siitä on jo aikaa, ja en enää haikaile sen perään... Jessica kertoi.
-Sittenhän ymmärrät minun tilani paremmin kuin uskoinkaan, Jonna sanoi.
-Niin. On hyvä jutella asiasta sellaisen kanssa, joka ymmärtää, Jessica totesi. (Niille jotka eivät muista, Esko oli myös Jessican petto-toveri.)

Johannes oli siirtynyt syrjemmälle koulusta tuoman kaverinsa Kuhan kanssa.
-Johannes? Kuha huudahti.
-Mitä? Johannes heräsi.
-Kuuntelitko yhtään, mitä äsken sanoin sulle? Kuha kysyi närkästyneenä.
-Sori, meni ohi.. Mulla on mielessä vähän kaikkea, Johannes selitti.
-Kuten? Kuha kysyi. Häntä ärsytti, ettei Johannes ollut kuunnellut.

-No, eilen mun synttärijuhlissa Jonna käyttäytyi oudosti, kun katosi kesken juhlien. Sitten tänään näin hänen supattelevan "köyhäkerjäläisen" kanssa, mikä ei todellakaan ole Jonnan tapaista, Johannes paljasti.
-Oonhan mäkin alempiarvonen kuin sä, ja silti me ollaan kavereita, Kuha huomautti.
-No tää on eri asia, Johannes mutisi.
-Tuskin kyse on mistään vakavasta, Kuha rauhoitteli. Johannes päätti jättää jutusta keskustelun, mutta asia jäi silti kaihertamaan hänen mieleensä. Pohjimmiltaan hän kuitenkin luotti äitiinsä.

Myös Paljuloiden Sami oli saapunut vierailulle. Miehet alkoivat keskustelemaan kaikesta mukavasta ja onnellisesta.
-Olen niin onnellinen. Minulla ja Jessicalla menee mahtavasti! En olisi koskaan uskonut, kuinka toiseen voi rakastua, ja tehdä kaikkensa tämän puolesta. Jessica on niin mahtava; uskollinen, mukava ja ihana! Sami kertoi.
-Teillähän menee sitten loistavasti! Mukava kuulla, että teillä taviksillakin menee hyvin, Peter iloitsi.
-Olen puhunut vain itsestäni kaiken sen ajan, kun olen ollut täällä. Kertokaapa tekin kuulumisianne. Jos siis saan udella, Sami kehotti.

-Äh, itsehän käskin sinua kertomaan elämästänne. Meille kuuluu aivan samaa, Pilvilinnojen perhe on tyytyväisempi kuin pitkiin aikoihin. Lapset ovat kasvaneet ja alkavat etsimään omaa paikkaansa maailmalta, Peter pölisi.
-Niin, meilläkin syntyi perijä taloon. Päivi on hehkeä ja suloinen, Sami huudahti väliin.
-Sehän on kiva! Mitä olen kaupunkilaisten juttuja kuunnellut, on poikia syntynyt rutkasti. Tytöstä on varmasti suurta kamppailua, Peter totesi.
-Sanos muuta. Minun on kuitenkin jatkettava matkaani. Aika kuluu nopeammin kuin uskoisikaan, Sami älysi ja vilkutteli hyvästiksi Peterille.

Peterin saapuessa sisälle hän näki Jonnan ja iloisen yllätyksen.
-Kulta, olet raskaana! Peter kiljaisi kuin pikkutyttö ja juoksi nopeasti vaimonsa luo silittelemään mahaa.
-Niin, sinä huomasit, Jonna sanoi yrittäen olla iloisen kuuloinen.
-Todellakin. Eihän tällaista asiaa voi olla huomaamatta. Tätä täytyy julistaa jotenkin, Peter intoili.
-Äh, eihän tämä niin hienoa voi olla. Olen hyvin väsynyt tämän takia, Jonna kertoi yrittäen olla lisäämättä tämän innostusta.
-Aa, niin tietenkin. Ethän sinä jaksa, kun vauva vie rutkasti voimiasi. Olen vain niin onnellinen. Luulin Johannan ja Johanneksen jäävän ainoiksi lapsikseni. Saan kuitenkin kokea sen kaiken ihanan uudestaan, kiitos yllättävän parantumisesi. Kiitos Jonna, olet elämäni nainen! Peter pölisi painaen päänsä Jonnan masulle ja sulki silmänsä.

Illemmalla Johanna yksinkertaisesti jumittui puhelimen ääreen.
-Ai haluat tulla tänään vielä meille. Mikäs siinä sitten. Nähdään pian, Johanna puhui puhelimeen.
Suljettuaan puhelimen Johanna hymyili tyytyväisenä, Ahven tosiaan viihtyi hänen seurassaan. Iloisena hän pomppi pihalle, jonne pimeä oli jo saapunut.

Johanna tunnisti pian tiellä kävelevän henkilön Ahveneksi ja rinsi tervehtimään tätä.
-Moi, tosi kiva kun tulit, Johanna sanoi punastellen. Puhelimessa oli niin helppo keskustella, mutta kasvotusten jutustelussa oli ongelmia.
-Mun oli pakko tulla, oli ikävä sun silmiä, Ahven vastasi.
-Hih, pakko myöntää, että sun iloista olemusta on ollu koko päivä ikävä, Johanna paljasti.

-Ahven, oon ollu ihastunu suhun siitä päivästä lähtien, kun olit silloin lenkkeilemässä täällä päin. Silloin mä hokasin, että me kuulutaan yhteen. Enkä mä jaksa enää odottaa, Johanna alkoi puhua yllättäen.
Ahven ei kuitenkaan sanonut mitään, seisoi vain hymyillen.
-Mikset sä vastaa mulle? Johanna kysyi peläten, ettei Ahven tuntisikaan samalla tavalla.

Samassa Ahven tarrasi Johannan hennosta kädestä ja saattoi tämän lammen reunalle.
-Tanssitaan, tää on meidän ensimmäinen yhteinen valssi, Ahven sanoi.
-Eihän meillä ole edes musiikkia, Johanna huomautti.
-Mä voin hyräillä, Ahven virnisti.
-Jos et kuitenkaan, Johanna kielsi. Niin he valssasivat hiljaisuudessa yön hämärässä...

Kun oli tanssittu tarpeeksi, teinit päättivät käydä istumaan lammen lähellä olevalle penkille.
-Hiiri juoksee sun selkää pitkin! Johanna sanoi liikutellen sormiaan Ahvenen selässä pysäyttäen kätensä lopulta pojan olkapäälle. Ahven tarrasi Johannan toiseen käteen.
-Sä oot hassu. Oon lullu, et te ootte sellasia vakavia hienohelmoja, jotka ei osaa hassutella, Ahven kertoi tulkintansa.
-Sulle on opetettu aivan väärin! Johanna totesi.

Johanna heittäytyi Ahvenen syliin ja käänsi pojan kasvot itseensä päin.
-Me ollaan ihan samanlaisia kuin tekin. Meillä on vain pikkuisen enemmän omaisuutta. Sen takia meidän täytyy tukea teitä ja järjestää asiat mahdollisimman hyväksi teille, Johanna kertoi.
-Hienoa, joku päivä autamme muita sitten yhdessä, Ahven kuiskasi iskien silmäänsä.
-En malta odottaa, Johanna ilmoitti.

Samassa Ahven kuitenkin nousi penkiltä. Johanna hätääntyi. Sanoiko jotain väärää, ja nousi mukana.
-Mun täytyy nyt kyllä lähteä kotiin päin, vaikken haluiskaan, Ahven kertoi tylsistyneenä.
-Älä lähde sitten vielä, Johanna kehotti, mutta Ahven pudisti päätään.
-Emmä voi, saan kauheet huudot, ku en oo viel läksyjäkään tehnyt, enkä jaksa kalastaa, ja... Mun on pakko mennä, Ahven perusteli.
-Niin kai sitten... Mutta nähdään taas huomenna, Johanna varmisti.
-Tottakai, Ahven lupasi.
Johanna kietoutui Ahveneen vielä kerran, ennen kuin tämä kääntyi lähtien kotiaan kohti.

Kumpikaan ei ollut kuitenkaan surullinen. He joutuisivat olemaan erossa vain hetken. Huomenna alkaisi uusi päivä, ja silloin on taas aikaa. Hymyssä suin Johanna vilkaisi vielä kerran Ahventa, minkä jälkeen hänkin päätti palata linnaan. Johanna oli suorastaan pyörryksissä rakkaudesta. Ahven oli hänen unelmiensa täyttymys.

Johannan päästyä sisälle hän kiiruhti oitis opiskeluhuoneelle, jossa hänen olisi kuulunut istua jo tunti sitten. Johannan saavuttua Johannes mulkaisi häntä vihaisesti luennoiden:
-Missä sä oot ollut? Arvaa, onko mulla reilut tunnelmat, kun joudun täällä yksin opiskelemaan, kun sulla on ainakin luultavasti ollut kivaa. Eikä kukaan edes huomaa, että oot ollu muualla.
-Hei, mähän oon sentään tuleva hallitsija. Kai mulla on oikeus olla joskus poissa. En mä voi koko elämääni opiskella! Johanna karjaisi istahtaen veljensä viereen.

-Parempi vain olis. Ei susta tuu koskaan kunnon hallitsijaa, ellet sä opiskele kunnolla jo teininä, Johannes huomautti.
-Ei hallitsemiseen mitään kirjoja tarvita. Mä pärjään sydämeni avulla. Hallitsemiseen ei tarvii muuta kuin tahtoa, ja... en mä muutenkaan pystyis nyt kyllä opiskelemaan. Sen verran on nyt muuta ajateltavaa, Johanna huudahti muistellen jälleen Ahventa.
-Mikäs sitten on mullistanut sun maailman? Johannes kysyi silmät kiinni kirjassa.
-Ahven, Johanna paljasti.

Johannes yllättyi niin, että tipautti kirjansa vahingossa lattialle.
-Ahven? Se kalapoju? Älä vaan sano, että... Johannes ihmetteli.
-Kyllä sanon, se on aivan ihana! Mä aion mennä sen kanssa naimisiin. Äsken just suunniteltiin kaikkea, Johanna kertoi silmät lumoutuneina.
-Mut sehän on ns. "välikäsi", eikä mitään rikasta sukua. Mitä luulet vanhempienki sanovan? Johannes muistutti.

-Tuskin niillä on ajatusta mitään vastaan. Täähän on mun elämä, ja mulla on oikeus valita itse puolisoni. Niin rakas veli, mitenkäs sulla ja Aamulla? Johanna naurahti vaihtaen puheenaihetta. Hän halusi saada veljensä ymmärtämään, mitä ei itse ainakaan haluaisi, pakotettua avioliittoa, kuten Johanneksella.
-Älä muistuta mua siitä, Johannes pyysi.
-Yhdellä ehdolla. Älä kerro Ahvenesta mitään vanhemmille. Mä teen ite sen, Johanna sanoi.
-Okei, tahdonki nähdä niiden ilmeet, Johannes naurahti.
-Tosi hauskaa, mä lähen tästä nyt nukkumaan, Johanna kertoi poistuen paikalta.

Seuraavana aamuna Johanna oli herännyt aikaisin, kun ei saanut kunnolla nukuttua Ahvenen takia. Johannes nukkui hyvin, ja siksi ei ehtinyt aamupalalle.
-Huomenta, on ilo silmille nähdä sinut noin onnellisena, Peter kertoi Johannalle.
-Menee vaan niin hyvin, Johanna paljasti.
-Se on kiva kuulla, Jonna liittyi keskusteluun.
Peter vinkkasi silmää Jonnalle, jolloin tämä alkoi puhua:
-Olemme mietiskelleet viime päivät kovasti, kenen kanssa sinun pitäisi mennä naimisiin, kun sopivaa ehdokasta ei ole ilmestynyt. Siksi päätimmekin kysyä sinulta, onko mielessäsi jotain?

Johanna yllättyi kysymyksestä, vastahan hän oli kasvanut. Hän tunsi tilaisuutensa tulleen ja haluaisi kertoa Ahvenesta. Johanna ei vain tiennyt, kuinka aloittaisi. Mitä jos vanhemmat eivät olisikaan innoissaan tai alkaisivat keksiä typeriä tekosyitä, miksi moinen ei käynyt.
-Tuota... minä, Johanna yritti.

-Niin, arvelimmekin vähän, ettei sinulla ole ketään mielessä. Tyhmäähän tämä on. Kyllä meidän pitäisi löytää itse sinulle kunnon mies pyytämättä apuasi. Olet vasta nuori, ja sinulla on oikeus pitää hauskaa ilman turhia huolia tai paineita, Peter totesi.
-Mutta... Johanna yritti vielä kerran puhua.
-Huhhuh, alkaapas väsyttää. Raskaus vie kummasti energiaa. Taidankin lähteä päivänokosille, Jonna kertoi ja nousi pöydästä.
-Niin Johanna, eikö sinunkin pitäisi lähteä kohta? Koulu alkaa jo pian, Peter huomautti.
-Aivan, taidankin sitten lähteä, Johanna ilmoitti miettien, miten typerästi oli tehnyt, kun ei kertonut Ahvenesta. Nyt totuuden kertominen olisi entistäkin hankalampaa. Johannasta tuntui, etteivät vanhemmat muutenkaan olleet olleet kovin kuuntelevaisia, alkoivat heti pölistä jotain aivan muuta.

Jonnan pikkuiset päiväunet saivat villin lopun, kun hän alkoi tuntea ikävää kouristelua vatsassaan. Jonna nousi kiireesti seisomaan vatsaansa pidellen. Hän tiesi, että vauvan syntymisen hetki oli lähellä.  Kivut tuntuivat vain voimistuvan, eikä Jonna muistanutkaan edes, kuinka rankkaa hommaa synnyttäminen oli. Viime kerrasta oli niin kauan aikaa.
-Palvelijaaa! Jonna kiljaisi.

Palvelija ryntäsi kiiresti paikalle kuullessaan Jonnan huudon.
-Hae Peter tänne... Tämä syntyy nyt, Jonna sai sanottua.
-Selvä, palvelija totteli pinkaisten juoksuun etsimään Peteriä.

Palvelija kiiruhti ruokasaliin, jossa Peter oli yhä syömässä aamiaistaan.
-Tulkaa heti makuuhuoneeseen, vaimonne synnyttää, palvelija ilmoitti. Peterin kuullessa, mitä palvelija oli sanonut, tämä ampaisi kovalla vauhdilla ylös tuoliltaan ja lähti juoksemaan palvelijan kanssa kohti makuuhuonetta.

Peterin saavuttua paikalle Jonna rauhoittui hieman. Oli hienoa, kun joku oli tukemassa.
-Rauhassa vaan, kaikki menee hyvin, Peter puhui kannustavia sanoja, ja Jonnalle tulikin paljon mukavanpi olo kovista kivuista huolimatta.
-Kiitos Peter... kun olet täällä, Jonna kertoi.
-Tietysti olen, nyt ja aina, Peter muistutti.

Viimein Jonna sai käsiinsä pienen poikavauvan. Jonna katsahti poikaan ja huomasi heti vaalean ihosävyn hänessä.
-Katso Peter, vauva peri sinun ihosi! Jonna ei voinut olla huutamatta ääneen. Hän oli niin iloinen. Peter olisi vauvan isä, eikä kukaan koskaan saisi tietää siitä Esko-jutusta.
-Niinpä tosiaan, Peter totesi innostuneena. Hän oli niin onnellinen. Tätä hän oli odottanut kaikki ne pitkät ja onnettomat vuodet. Nyt kaikki oli kääntynyt jälleen hyväksi.

Jonna asteli Peterin ja palvelijan luo.
-Minkä annamme hänelle nimeksi? Peter kysyi.
-Hannes on minusta mukava nimi, Jonna sanoi.
-Se on kaunis nimi, palvelijakin kehui.
-Olkoon vastasyntyneen poikamme nimi siis Hannes! Peter kuulutti.

Jonna ojensi Hanneksen palvelijalle, joka puolestaan antoi sen Peterille. Jokainen halusi pitää sylissään uutta vauvaa. Viimein Jonna tunsi itsensä arvokkaaksi. Häntä pidettiin jälleen siminä, jonka kanssa pystyy keskustelemaan ajattelematta masennusta tai muuta ikävää. Jonna oli tyytyväinen itseensä ja synnyttämäänsä vauvaan. Hänestä oli ihanaa olla taas kunnon äiti, ja hän oli valmis tekemään kaikkensa, jotta pikkuinen saisi täydellisen elämän.

Tämän nälöinen on sitten Hannes. Peteriltä tuli ihon ja hiusten väri ja Jonnalta silmien väri. Suloinen poju. .-)

Ja osan loppuun kuva Hanneksen huoneesta.

Vuodatuksesta kopioidut kommentit & vastaukset

1 kommentti:

iikku kirjoitti...

Vau, tää osa oli nero! .---D Ensin osan alussa mietin: onpa hölmöä, että Jonna on yhtäkkiä parantunut, mutta sitten selvisikin tää Esko-juttu! .--D Esko tosiaan sanoi viime kerralla oikeat sanat. Ajatella että voimme kiittää häntä Jonnan parantamisesta. .--D Esko varmaan ymmärtää kunnioittaa kuningattaren toivetta ja pysyä poissa. Ehkä se kaikki oli vähän liian hienoa ollakseen totta ja kestääkseen. .-D Jessica on taas tavoiteltavampi kohde ja se, kuka kuuluu Eskolle (Eskon silmissä). Kunpa Jonna olisi uskoutunut Jessicalle, että hänen syrjiksensä tapahtui Eskon kanssa. Olisi Jessica saanut uutta ajateltavaa. .--D Jonna on vaan törkeä Peteriä kohtaan. Tyyliin suhahti sänkyyn Peterin kanssa varmuudeksi, jos hän olisi vaikka tullut raskaaksi aiemmin Eskolle, eikä syrjistä olisi voinut arvata niin helpolla. .-s Kova synnytyskuva muuten (https://i.imgur.com/xC6X2JR.png) ja jes Hannes! .-D
Johannan ja Ahvenen rakkaus on kaunista! <3 Ihania! Tykkäsin kuinka Johanna aikoo johtaa tulevaisuudessa kansaa sydämellään, ja hän aikoo parantaa "välikäsien" ja rikkaiden asemaa tasa-arvoisemmaksi ja muuta hienoa. Viisas nainen! Tässä osassa kaikilla oli tosi iloisia ilmeitä, ja ihanaa että kaikki on ainakin hetken hyvin. .-D