Osa 25: Helpotus (Pilvilinna)

KERTAUS:

  
  
Jonna selvisi viimein masennuksen kourista, mistä niin perhe kuin ystävätkin ovat iloisia. He eivät kuitenkaan tiedä koko totuutta: Jonnan ja Esko Kummalan hetkeä porealtaalla... Jonna on päättänyt vaieta asiasta, sillä hän ei halua rikkoa onnea nyt, kun se viimein kukoistaa.
Lapset suhtautuivat Jonnan paranemiseen hiukan epäillen, voiko vakava masennus noin vain mennä ohi? Johannes kuitenkin luottaa äitiinsä, ja uskoo kaiken olevan paremmin, Johanna taas epäilee enemmän.
Peter ei ollenkaan kummastellut Jonnan nopeaa paranemista. Hän oli mielissään voidessaan jälleen luovuttaa hallintatehtävät takaisin Jonnalle. Nyt Peter voi viettää enemmän aikaa lasten parissa, ja perheeseen syntynyt uusi poikavauva Hannes pitää Peterin varmasti kiireisenä.
Johanna tapasi Ahven Merithaimenen, ja nuorilla synkkasi heti. Johanna ei kuitenkaan saanut kerrottua asiasta vanhemmilleen. Parempi olisi kertoa pian, ennen kuin vanhemmat keksivät hänelle jonkun muun puolisoehdokkaan. Johanna ja Ahven tapailevat salaa Pilvilinnojen puutarhassa, siellä on hyvä piilopaikka.


Pilvilinnojen arki oli pysynyt samankaltaisena jo melko pitkään. Kaikki oli kummasti keventynyt Jonnan parantumisen edetessä yhä vain parempaan suuntaan. Johannakaan ei jaksanut enää vihoitella äidilleen vanhoista asioista, pääasiahan oli että kaikki on nyt hyvin. Kaksoset viihtyivät vanhan tottumuksen mukaan hyvin keskenään. Yleensä Johannes oli hiukan huonommalla tuulella Aamusta ja tämän perheunelmista johtuen Johannaan verrattuna. Tyttö suorastaan hehkui Ahvenen ansiosta.

Ihanuutensa lisäksi Ahven sai aikaan myös paljon huolta ja mietittävää Johannan aivosoluille. Johannaa mietitytti, miten saisi kerrottua suhteestaan vanhemmilleen. Ahven ei nimittäin ollut mikään unelmapoju rikkaimmista perheistä. Se Johannaa huolettikin kaikista eniten. Mitä jos Jonna ja Peter eivät ymmärtäisikään häntä? Johanna tahtoi olla Ahvenen kanssa, mutta riittäisikö se vanhemmille? He kuitenkin toivoivat tyttärelleen pelkästään hyvää, ja varmasti tahtoisivat rikkaan miehen tulevan kuningattaren rinnalle. Johanna tuhahti, pitikö kaikkea mitata aina mahdilla ja mammonalla?

-Sun vuoro, oli varmaan jo viisi minuuttia sitten, Johannes ilmoitti leikkien yhdellä pelipanoksella.
Johanna heräsi ajatuksistaan. Häntä huoletti niin, ettei enää pysynyt edes hauskassa tekemisessä mukana.
-Oho, sori. Mä vain mietiskelin... Johanna sanoi vieläkin hiukan poissaolevasti.
-Jaah. Älä aina jaksa murhetia sitä Ahventa. En kyllä vieläkään ymmärrä, mitä sä siinä hepussa näet, Aamun synttäreilläkin hyökkäsi kimppuuni aivan tyhjästä, Johannes keskusteli pilkaten Ahventa.

-Miten sä tiesit mun ajattelevan Ahventa? Johanna kysyi ensimmäisenä. Hän oli niin yllättynyt veljensä veikkauksesta, ettei ehtinyt vielä edes puolustaa Ahventa.
-Kyllä mä sut tunnen. Teet aina tuommoisen masentuneen ilmeen miettiessäsi sitä. Eihän Ahven vain ole satuttanut sua jotenkin? Muista, että Jonna ja Peter etsii sulle kyllä uuden... Johannes tuki, ehkä vain hiukan väärällä tavalla Johannan keskeyttäessä hänet.
-Usko jo! Ahven ei ole tehnyt mitään pahaa minulle, eikä koskaan tule aiheuttamaankaan! En voi ymmärtää, miten sunkin on niin vaikea hyväksyä meidän juttua! Itse olet Aamusi kanssa niin "onnellisina" että... Johanna tiuskaisi, ja arkaan paikkaan osuikin.

Samassa Peter asteli tyytyväisenä sisälle. Johanna ja Johannes keskeyttivät rupattelutuokionsa jatkaen keskeneräistä peliään. Johanna nappasi heti korttipakan kätösiinsä ja sekoitti sitä kuin viimeistä päivää. Johannes sen sijaan leikki jälleen pelimerkeillään kuin olisi koko ajan asetellut niitä.
-Älkäähän nyt ujostelko. Oli semmoinen supattelu meneillään, että oli ihan pakko tulla katsomaan. Mutta ettehän te enää isällenne mitään halua kertoa... Muistakaa kuitenkin, jos mieltänne painaa jokin, voitte aina tulla juttelemaan minulle ihan mistä vain, Peter muistutti.
-Öh, kiva isä, meitä ei vaivaa mikään, Johanna vastasi heti.

-Eipä nähtävästi. Teidän on kuitenkin hyvä muistaa tuo, Peter sanoi.
-Uuh, teillähän on ihan peli kesken, saanko liittyä joukkoonne? Peter kysäisi istahtaessaan jo pelipöydän ääreen, vaikkei vastausta ollut vielä ehtinyt tullakaan.
-Toki, yritäpä vain pärjäillä minulle! Johannes uhkasi.
-Kuules, vanha tekijä kaikki voittaa! Peter puolustautui.

-Anteeksi, jäisin mielelläni seuraanne, mutta mieleeni muistui eräs keskeneräinen tehtävä. Täytyy mennä tekemään se loppuun, Johanna selitti jotakin noustessaan pois pöydän luota. Hän ei todellakaan jäisi Johanneksen ja Peterin seuraan, ties mitä siitäkin syntyisi...
-Juuri nyt sitten sekin tuli mieleen, Johannes sinkautti epäuskovasti väliin.
-No niin tulikin, Johanna tiuskaisi takaisin ja poistui huoneesta nopein askelin. Johannes pudisteli päätään.

-Kuule, Johannes... Peter mutisi Johannan mentyä.
-Älä kysy mitään Johannasta. Älä kysy mitään Johannasta! Johannes ajatteli ääneti.
-Oletko huomannut Johannassa jotain... outoa? Hän käyttäytyy välillä ihan kummallisesti, kuten vaikka äsken lähdettyään kesken pelimme, Peter höpötti. Johannes olisi voinut kertoa totuuden, muttei halunnut menettää siskonsa luottamusta. Jälleen kerran poika keksi jonkun tekosyyn Johannan tekemisille. Valehtelu vanhemmille kävi näppärästi, ja Johannes oli saanut pelastaa siskonsa useamman kerran samanlaisesta tilanteesta. Pikku hiljaa se alkoi kuitenkin ärsyttää Johannesta, ja tämä toivoi Johannan kertovan vanhemmille mahdollisimman pian totuuden.

Sillä välin Johanna oli kiiruhtanut Ahvenen luo. Pari halasi toisiaan tiukasti ja pitkään, vaikka he olivatkin aika näköisällä paikalla. Johanna ei vain mahtanut mitään, että hän ikävöi Ahventa aina, kun ei saanut olla tämän kanssa. Kylmästä ilmasta huolimatta molemmilla oli lämmin, rakkaus on kuin lämpöpatteri.

-Sori kun mulla kesti, tein niin innolla muita juttuja, etten huomannut ajan kulkua, Johanna selitti.
-En mäkään kauaa ehtinyt oottaa. Väki ihmettelee näitä mun poissaoloja kotoa, muttei ne onneksi puutu asiaan, Ahven naurahti.
-No hyvä. Kuule... Ottaisiko sun vanhemmat tiedon meidän suhteesta hyvin vastaan? Johanna kysäisi.
-Mika tuskin, mut Meri ymmärtää mua. Ja Mikan on suostuttava Merin päätökseen. Eli luulisin, että ihan hyvin voitaisi julkistaa suhteemme, Ahven kertoi mielipiteensä.
-Joo, mut...

Johannan lause jäi kesken hänen huomatessaan Eemeli Puskan lähestyvän heitä. Salamannopeasti Johanna irrottautui Ahvenesta.
-Tänne tulee joku! Nyt me jäätiin kiinni! Johanna piipitti hermostuneena.
-Rauhotu nyt! Tuskin se edes näki meitä silleen, Ahven huomautti.
-Mä menen joka tapauksessa piiloon, se voisi epäillä jotain, Johanna ilmoitti.

-Hei..! Ahven hämmästyi Johannan pompatessa korkealle ilmaan, tarkoituksenaan piiloutua pensaiden taakse.
-Hoida toi pois täältä, Johanna komensi. Ahven jäi seisomaan paikoilleen tuntien itsensä idiootiksi Eemelin tullessa koko ajan lähemmäs.

Johanna istui pensaikon takana yrittäen tasata kiihtynyttä hengitystään. Se tästä vielä puuttuisikin, että joku ulkopuolinen näkisi heidät yhdessä ja kertoisi raporttinsa Jonnalle tai Peterille! Johannan täytyisi itse kertoa, sillä hän osaisi ilmaista asian oikein. Muuten vanhemmat saattaisivat saada aivan väärän kuvan tilanteesta, mikä olisi kaikkea muuta kuin hyvä hommeli. Johanna yritti kuunnella, mistä Ahven ja Eemeli keskustelivat, muttei saanut selvää heidän puheestaan. Hänen päässään pyöri "Toivottavasti se ei nähnyt mua" -juttujen kaltaisia ajatuksia.

Johannan onneksi pojat eivät keskustelleet mistään sellaisesta, muttei keskustelu silti mukava ollut.
-Mitäs sinä Merithaimenten poika täällä hiippailet? Eemeli tiedusteli.
-En mä mitään hiippaillut, Ahven huudahti yrittäen kuumeisesti keksiä, millä konstilla pääsisi vainukoirasta eroon.
-Olen kuullut sinusta juttuja, kuulemma aina pahanteossa. Pitäisikö minun kertoa Pilvilinnoille, että yllätin sinut seisoskelemasta heidän pihallaan? Eemeli kiusasi.
-Ei tarvitse, olin vain kävelyllä, Ahven keksi lähtien kävelemään poispäin, jotta Eemeli uskoisi.

Johanna lymysi pensaan alla ties kuinka pitkään tietämättömänä tapahtumista puskan toisella puolella. Kosteus oli mennyt housuista läpi märällä nurmikolla istuessa. Yhtäkkiä kuului rasahdys, jolloin Johanna pelkäsi paljastuvansa. Onneksi oudot äänet olivat lähtöisin Ahvenesta, eikä mitään vakavaa päässyt käymään.

Ahven istahti Johannan seuraksi pusikoiden taakse. Hetken hiljaisuus valtasi tunnelman ollessa outo ja jollain tapaa kireä.
-Milloin aiot kertoa minusta vanhemmillesi? Tämä salailu alkaa mennä aika överiksi ja tyhmäksi, Ahven huomautti.
-Äh, ei tämä kaikki ole niin yksinkertaista. En tiedä, mitä he ajattelisivat ja... Johanna selitteli vaivaantuneena.
-Asiat eivät tosiaan ole yksinkertaisia! Olisit itse joutunut selittelemään asioita joillekin papparaisille, niin tietäisit! Häpeätkö minua niin paljon, ettet voi kertoa vanhemmillesi? Etkö ajattele, miltä minusta tuntuu tämä kaikki! Ahven perusteli. Johannan päässä alkoi soida. Hän oli miettinyt asioita vain omalta näkökulmaltaan unohtaen täysin Ahvenen tunteet. Kaikki oli niin väärin.
-Anteeksi, lupaan yrittää kertoa heille, Johanna vastasi. Ahvenen kasvoihin pilkahti hymy, mikä sai Johannankin taas iloiselle mielelle.

Illan koittaessa Johanna oli päättänyt järjestää bileet korvatakseen päivällä käyneen mokan Ahvenelle. Juhlien aikana he saivat olla vapaasti toistensa seurassa ystävämielessä, sillä eihän kukaan osaisi yhdistää heistä mitään. Pahaksi onneksi Johanna oli pyytänyt myös Aamun mukaan juhlimaan, mikä tarkoitti Johanneksen joutuvan viihdyttämään tätä vasten tahtoaan. Johannes pohti usein, miksi ylipäätään auttoi siskoaan juhlien ylläpitämisessä. Hän olisi mielellään vältellyt Aamun näkemistä, eikä poika erityisemmin pitänyt Ahvenestakaan, jonka takia Johanna juhlia järjestikin. Siksi hän usein vetäytyikin pelaamaan vaikka "välikäsien" kanssa biljardia kuin liittyisi muiden teinien joukkoon.

Johanna tapansa mukaan ajatteli vain itseään ja omia tarpeitaan, eikä hän jaksanut kuluttaa aivotoimintaansa miettimällä Johanneksen toiveita. Johanna halusi saada vain Ahvenen vakuuttuneeksi, että pojasta oikeasti välitettiin, vaikkei siltä aina tuntuisikaan. Johannasta alkoikin pikkuhiljaa tulla pienen huomaamattoman flirtin ammattilainen. Hän hallitsi jokaisen hurmaavan vilkaisun ja käsien liikkeen, jotka saivat Ahvenen aivan sekaisin. Aika kului huomaamatta Ahvenen ja Johannan tehdessä toisilleen pieniä vilkaisuja.

Hetken päästä teinit siirtyivät tanssahtelemaan opiskeluhuoneeseen, jossa sijaitsi stereot jumppaamismahdollisuutta varten. Tarvittaessa niille löytyi monenlaista käyttöä. Johanna laittoi soimaan menevää bilemusaa, jonka tahdissa hän ja Ahven pystyisivät tanssimaan sydämensä kyllyydestä. Musiikista huolimatta Aamulla oli pakkomiele saada tanssia hitaita, hänestä se oli paljon romanttisempaa. Kuha puolestaan joutui yksikseen tanssimaan, kun kukaan ei huolinut häntä parikseen. Kuha ei moisesta välittänyt, vaan pisti omaperäisimmät liikkeensä mukaan.

Johannes katsoi Aamua, joka sulki silmänsä onnellisena. Hän henkäisi lämpimästi, mikä sai Johanneksen tuntemaan olonsa jälleen liian kuumaksi. Aina Aamun saadessa olla Johanneksen syleilyssä hän suorastaan tulistui ja hehkui ylimääräistä lämpöä ympäristöön.
-Ihanaa, että olet viimein siinä, Aamu kuiskasi.
Johannes hymähti jotain vastaukseksi. Miten Aamu saattoikin olla niin sokea, ettei tajunnut hänen käytöksessä mitään outoa? Vahva rakastuminen varmasti vaikutti asiaan. Aamu oli varmasti sokea näkemään Johanneksessa mitään virheitä. Joskus Johannes pohti, miksei vain suoraan kertonut Aamulle, ettei pitänyt tästä ja haluaisi jonkun muun kanssa naimisiin, muttei Johannes vain pystynyt. Silloin hän sortaisi kaikki Aamun unelmat onnellisesta perheestä, eikä Johannes tiennyt, mitä Aamu tekisi hätäpäissään siinä tilanteessa. Ehkä Johannes jossain vaiheessa tottuisi tilanteeseen tai sitten ei... Hän ei kuitenkaan osannut tehdä mitään itseään auttavaa. Pitikin hänen aina ajatella muita ennen itseään.

Vaikka Johanna teinibileitä pitikin, ilmaantui niihin myös aikuisempaakin porukkaa, sillä kukaan ei halunnut jäädä pois Pilvilinnojen pirskeistä. Niinpä Pilvilinnojen perheen suuri linna tuntui välillä ahtaalta kaiken sen väen paljouden keskellä. Niin joutuivat myös Peter ja Jonna hommiin viihdyttäessään iäkkäämpää väkeä, he kun eivät olleet tanssimisesta ja korttipeleistä niin innostuneita. Peterin etsiessä viihdytettävää vierasta äkkäsi hän Aurora Sunin yksinään istumassa nurkassa. Lähestyessään Auroraa Peter huomasi, että tämä oli hieman kalpea.
-Onko kaikki hyvin, kun sinä täällä vain yksinäsi istut? Heikottaako? Peter kyseli huolestuneena.
-Hetkeksi vain istahdin tähän, ei minulla mitään hätää ole, Aurora selitteli vääntäen aurinkoisen hymyn kasvoilleen.

Tekohymyn ylläpito ei ole helppoa, varsinkaan, jos joka paikkaan särkee. Aurora tajusi, että hänen olisi lähdettävä mahdollisimman pian, ja niinpä hän sanoi nopeat heipat Peterille lähtien tallustamaan pois huoneesta. Aurora huomasi tulevansa päivä päivältä heikommaksi. Kylmät ilmat olivat jatkuneet jo hälyyttävän pitkään. Aurora oli tästä hyvin huolissaan. Miten Auringon voimille kävisi, jos kylmyys jatkuisi vielä kauankin?

Myöhään illalla, kun kaikista kutsuvieraista ja muutamasta kuokkijastakin oli päästy eroon, siirtyivät Jonna ja Peter makuuhuoneeseen iltatoimia suorittamaan.
-Huomasitko Auroran käytöksessä jotain outoa tänään? Peter kysyi laittaessaan vaatekaapin ovea kiinni.
-En tainnut edes nähdä häntä koko iltana. Oli niin kiire muiden vieraiden viihdyttämisessä, Jonna selitti loikoillessaan pehmoisen peiton päällä.
-En kyllä ihmettele, vaikket olisi Auroraan törmännytkään. Hän istui yksinään nurkkapenkissä kun minä huomasin hänet. Aurora vaikutti jotenkin... Huonovointiselta, Peter kertoi mietteitään.

-Tuskin kyse on mistään vakavasta, näit varmaan vain väärin, Jonna rauhoitteli. Peter nyökkäsi siloitellessaan peitosta pari ryppyä suoraksi. Ikuisena siivousinoilijana Peter ei mahtanut mitään sille, että halusi puuttua palvelijan siivouksiin. Häntä vähän harmitti, kun ei saanut itse siivota, vaan se oli ylhäisissä perheissä palvelijoiden tehtävä.
-Hmm.. Voisikohan syynä olla se Auroran raskaus? Hän on aika usein raskaana, ja ehkä se käy voimille, Peter pohti ääneen.
-Voihan se olla mahdollista, minäkin uuvuin täysin kaksosten synnyttyä silloin.. Jonna vaimeni lopussa. Hän ei tykännyt muistella masennusaikojaan.

Peter heittäytyi sängylle katsoen Jonnaa. Nyt kun nämä asiat olivat tulleet puheeksi, ehkä hän voisi kysyä sitä vaimoltaan.
-Mitä mieltä olisit, jos me... Tai siis, jos meille tulisi vielä vauveli? Peter kysäisi. Jonna vakavoitui heti.
-Vasta äskenhän Hanneskin syntyi, en minä oikein tiedä... Jonna vaikeroi, mutta nähdessään Peterin mutristavan suutaan loukkaantuneen näköisenä, ei Jonna voinut olla päättämättä lausetta: Ehkä se sittenkin onnistuisi! Jonna ei millään viitsisi pahoittaa rakkaidensa mieltä. Huomaa, keneltä Johanneskin kyseisen taidon on perinyt.

Hetken päästä Jonna ja Peter makoilivat muhkeitten peittojen välissä. Peter oli tietenkin saanut tahtonsa läpi.
-Toivottavasti raskauden alku lähti liikkeelle, Peter kuiskasi pidellen Jonnan kädestä kiinni.
-Toivotaan, Jonna vastasi yrittäen peittää vastenmieliset aatteensa Peterin suunnitelmaa kohtaan. Ei lapsissa mitään vikaa ollut, ja Jonna tosiaan halusi antaa miehensä toteuttaa unelmiaan, jopa menetettyjen Jonnan masennusvuosien edestä. Mutta aina raskauden puskiessa näkyviin Jonna pelkäsi masennuksensa uusiutuvan, sillä Johannan ja Johanneksen syntymästä se viimeksikin käynnistyi. Jonna ei kuitenkaan tahtonut puhua asiasta Peterin kanssa, hän ei vain pystynyt.

Myös muillakin oli jonkinlainen vihasuhde toisiinsa. Hannes inhosi palvelijaa eikä voinut sietää tämän yrittäessä hoitaa häntä. Niinpä Hannes teki kaikenlaista jäynää palvelijan kustannuksella, aina sopivassa tilanteessa oksensi tämän päälle. Hanneksesta kaikki oli yksin palvelijan syytä. Itsepä tämä päätti leikittää häntä niin rajusti, ettei hienostomasu enää kestänyt ja oksennus tuli. Lisäksi Hanneksesta oli kiva huutaa palvelijan korvaan ja itkeä mahdollisimman paljon. Ei palvelija hänelle mitään mahtaisi, Hannes oli yliarvoisempi. Palvelija tiesi moisen ja yritti hoitaa tehtävänsä parhaansa mukaan valittamatta liikaa 'kauhukakaran' toiminnasta.

Myöhemmin aamupäivästä tuli myös Peter vilkaisemaan poikaansa, mistä Hannes oli innoissaan. Hän veti kasvoilleen kaikista suloisimman ilmeen, jonka osasi. Peterin kasvoille levisi iloinen hymy, oli hänellä vain niin hellyttävä vauva. Hannes koki jatkuvasti isi- ja äiti-ikävää, mutta kiireidensä vuoksi Peter ja Jonna eivät vain voineet viettää aikaa paljoa lapsiensa kanssa. Valtakunta oli pidettävä tyytyväisenä.

Jonna oli arvannut Peterin tulleen katsomaan Hannesta. Siitä oli alkanut tulla jo pikkuhiljaa noudatettava rituaali Peterille. Mies sulki silmänsä ja painoi Hanneksen poskeaan vasten, eikä hän huomannut Jonnan saapumista.
-Voi pikkuinen, kunpa et jäisi viimeiseksi lapsekseni. Minusta tuntuu, ettei Jonna halua lapsia yhtä paljon kuin minä, mikä on harmillista. Vaikka sovimekin hankkivamme vielä yhden lapsosen lisää, luulen, ettei Jonna välttämättä enää haluaisi. Nyt tunnen itseni ilkeäksi, kun pakotan omaa vaimoani johonkin, mitä hän ei edes tahdo, Peter purki, mikä sai Jonnan liikuttumaan.
-Peter... Jonna sanoi hiljaa, mutta tarpeeksi kovaa Peterin kuultavaksi, hän nosti päänsä kauhuissaan vaimoonsa päin. Kun liiallisesta järkytyksestä oli selvitty, Peter asetti Hanneksen takaisin kehtoonsa.

-Kuulin, mitä sanoit. Tietenkin tahdon enemmän lapsia, Jonna valehteli heti alkuunkin.
-Ni-niinkö? Anteeksi, että epäilin. Et vaikuttanut kovin innostuneelta, en tiedä. Analysoin sinut vain täysin väärin, ja olin tyhmä haluttomuudestani puhua sinulle asioista suoraan, anteeksi, Peter harmitteli selvästi katuvaisena.
-Noh, ei sinun tarvitse minulta kahta kertaa anteeksi pyytää! Olin eilen illalla vain niin väsynyt. Kuka tahansa olisi voinut tuntea samoin kanssasi. Ymmärrän käytöksesi täysin, eikä mikään haittaa, Jonna rauhoitteli miestään, jonka kasvoille levisi jälleen hymy. Jonna tunsi olonsa jälleen vaikeaksi. Hän ei pystynyt puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä, vaikka Peter oli vaistonnutkin niin. Jonna näki itsensä maailman surkeimpana vaimona niin ihanalle ja perheelliselle miehelleen. Jonnan mielestä hän ei ansainnut niin hyvää miestä.

Päivät kuluivat normaalisti Jonnan toivoessa, ettei olisi raskaana. Eräänä aamuna kylvyn jälkeen hänen mahaansa tosiaan pisti kivuliaasti, ja oksennus sinkosi ylös. Jonna saattoi vain toivoa kaiken olevan tavallista ruokamyrkytystä, mutta jokin hänen sisällään kertoi hänen olevan raskaana.
-Ei, tämä ei saa olla totta. En halua vauvoja! Jonna kuiskasi kyynelten pursuessa silmistä. Jonna syytti kaikesta jälleen itseään. Miksei hän voinut olla normaali ja riemuita asiasta kuten muutkin?

Myöhemmin samaisessa vessassa olivat Johanna ja Peter, jotka harjoittelivat yhtä aikaa puhetaitojaan. Kaksin se oli hauskempaa, kun harjoittelijat pystyivät juttelemaan keskenään. Johanna ei tosin pystynyt keskittymään, sillä tytön päässä pyörivät ajatukset Ahvenesta ja asian kertomisesta vanhemmille. Yksin ollessaan Johanna päätti kertoa heti, mutta mentyään vanhempien luo, ei totuus tullut suusta ulos, ei sitten millään. Nyt hän kuitenkin oli päättänyt kertoa totuuden, tuli mitä tuli!
-Isä kuule...

-Niin? Peter kysyi katsoen Johannaa peilin kautta. Johanna vältteli Peterin katsetta ja tuijotti vain omaa kuvajaistaan. Nyt tai ei koskaan!
-Mä seurustelen Ahvenen kanssa! Johanna ajatteli, vain nuo kolme sanaa riittäisivät asian kertomiseen. Tuntui kuitenkin turhan tönköltä aloittaa noin. Ensin olisi johdateltava keskustelua ja sopivan kohdan tullen kerrottava.
-Oliko sinulla jotakin asiaa? Peter kysyi Johannan oltua vaiti jonkun aikaa.
-Öhh, joo... Mä haluaisin kertoa, että... Tai siis, mä haluaisin... Koiranpennun! Johanna karjaisi katuen heti sanojaan. Ei hän mitään koiranpentua halunnut, vaan Ahvenen!

-Tietenkin saat koiranpennun, menen vaikka heti tilaamaan sellaisen, Peter ilmoitti lähtien huoneesta.
-Ei, odota! Mä en halua mitään... Johanna huusi, mutta Peter keskytti hänet.
-Ymmärrän kyllä, ettet halua tavallista koiraa. Varmistan, että saat jonkun hieno rotuisen karvaturrin. Onko sukupuolella väliä?
-Ei, koska mä en halua koko koiraa! Johanna tiuskaisi, mutta Peter ei kuullut lauseen loppua.

Jo saman päivän aikana koiranpentu kuljetettiin Pilvilinnojen pihaan, ja Johannan oli määrä vastaanottaa karvakasansa. Pieni valkea naaraspentu sekoittui täysin lumen sekaan, joten Johanna nosti pikkuisen käsilleen. Pentu tuijotti Johannaa hymyillen, pienillä kellertävillä silmillään. Sen karva ei ollut vielä kovin pitkä, joten koirarukka hytisi kylmässä viimassa. Johanna katsoi parhaaksi viedä pennun sisälle lämpimään. Kävellessään portaita ylös hän pohti sopivaa nimeä pennulle ja risti sen lopulta Helyksi.

Johanna vei Helyn huoneeseensa, asetti sen lattialle, ja kävi lopuksi itsekin loikoilemaan pennun viereen.
-Mitä mä oikein teen sun kanssa? En ole koskaan ollut mikään eläinrakas, harvoin meidän Lilli-kissaakaan silittelen... Eikä tämä edes edistänyt yhtään totuuden kertomista vanhemmille. Miksi mä olen ajanut itseni tällaiseen tilanteeseen? Johanna purki huoliaan Helylle, joka katsoi tyttöä hiukan kummissaan. Johanna hymähti. Jos pennusta ei muuta iloa olisi, ainakin hän voisi aina purkaa huoliaan sille. Helyn suusta ne tuskin kulkeutuisivat muiden korviin.

Ei ollut muuta vaihtoehtoa, totuus olisi kerrottava joskus, ja olisi parempi tehdä se nyt, kuin vasta vuosien päästä hänen ja Ahvenen seisoessa vihkikaaren alla. Johannaa huvitti omat ajatukset. Hän saattoi kuvitella vanhempiensa ilmeet, kun Ahven marssisi esiin, ja Johanna ilmoittaisi menevänsä naimisiin hänen kanssaan! Johanna kuitenkin palasi nykyhetkeen suunnistaen kohti opiskeluhuonetta, missä Jonna ja Peter olivatkin.

Tullessaan lähemäksi Johanna tajusi vanhemmilla olevan jokin tärkeä asia kesken Peterin hämmentyneestä ilmeestä päätellen. Johanna mietti, pitäisikö hänen sittenkään keskeyttää keskustelua. Olisipa ainakin jonkinlainen syy perääntyä.
-Miten minun on niin vaikea uskoa, että sinulla on kaikki hyvin, kun olet koko ajan allapäin? Mikset voi kertoa siitä minulle, olenhan miehesi, ja ymmärrän kaiken! Peter huudahti.
-Mutta minulla ei ole hätää! Peter, voisit joskus uskoa minunkin voivan olla aivan normaali, vaikka olenkin sairastanut joskus kauan aikaa sitten masennusta! On ihan normaalia, että joskus on huonoja päiviä, Jonna vakuutteli. Jostain syystä hän ei vain pystynyt puhumaan miehelleen, ja sortaa hänen haaveitaan. Jonna halusi uskotella itselleen, että hänen oli joustettava, ei aina Peterin. Olisivatpa asiat yksinkertaisia.
-Ööh, Jonna ja Peter! Johanna karjaisi vanhempiensa äänien ylitse.

Molemmat hiljenivät täysin ja seurasivat Johannan siroja askelia tämän kävellessä heidän eteensä. Kuin minkäänlaista välikohtausta ei olisikaan tapahtunut, alkoi Peter jo puhua:
-Voi Johanna, suosikkityttöni! Mikä mieltäsi painaa? Eikö sinun pitäisi vielä intoilla uudesta koirastasi?
-Itseasiassa asiani ei koske Helyä. Minun olisi pitänyt kertoa tästä teille paljon aikaisemmin... Johanna sanoi katsoen varpaisiinsa.
-Olen löytänyt... tai siis, saattaisin tietää, kenet haluaisin aviomiehekseni, Johanna täräytti nostettuaan hiukan katsettaan.Vanhemmat kohottivat kulmiaan, ja Johanna tunsi punastuvansa.
-Hän on Ahven... Merithaimen, Johanna kertoi melkein kuiskaten.

-Voi, onneksi olkoon, olemmekin miettineen, milloin löydät itsellesi mieleisen puolison, Peter huudahti juhlallisesti.
-Oikeesti? Tai siis, teitä ei yhtään haittaa, vaikka puolisoni olisi Ahven, eikä joku rikkaasta suvusta, Johanna kysäisi.
-Ei tietenkään, pääasia on, että olet itse onnellinen ja tyytyväinen päätökseesi, Jonna kertoi.
-Onhan näitä hienostosukuja monta. Jos yhtään epäröit, sinulla on aikaa valita jokun heistä, mutta toki Ahven kelpaa, Peter selitti.
-Todellakin kelpaa! Johanna kiljaisi.

-Meidän täytyy keskustella vielä Merithaimenten kanssa yksityiskohdista ja tämmöisistä, mutta eivätköhän he suostu, Jonna arveli.
-Lupaan soittaa heille heti huomenna. He varmasti ottavat asian ilolla vastaan, sillä heidän poikansa nousee arvoasemassa korkeuksiin, Peter naurahti.
-En tiedä, mitä sanoa, luulin teidän suuttuvan, Johanna totesi hiukan nolona. Hän olisi voinut kertoa vanhemmilleen aivan vapaasti paljon aikaisemmin.
-Mekö? Emme, haluamme sinun olevan vain onnellinen. Mene toki jo nukkumaan. Prinsessat tarvitsevat unta, Peter patisti, mikä ei kuitenkaan Johannaa ollenkaan haitannut.
-Kiitos, olette ihania! hän huudahti, mikä sai molemmat vanhemmat hymyilemään.

Johanna lähti huoneesta kulkien kohti omaa makuuhuonettaan. Se raastava sisällä jumissa ollut taakka katosi täysin Johannan mielestä, hän ei voinut uskoa äsken kuulemaansa todeksi. Hänestä ja Ahvenesta tulisi aivan oikeasti pari, ja elämä muuttuisi unelmaksi! Johanna oli niin onnellinen, että oli viimein saanut suunsa auki. Oli hänellä vain ymmärtäväiset vanhemmat! Johanna hyppeli onnellisena sängylleen ja haaveili itsensä uneen.

-Pitäisiköhän meidänkin mennä nukkumaan. Kuvittele, tyttärellämme on, yäk! Jonna ehdotti, mutta pahaolo yllätti hänet.
-Mikä sinulle tuli? Peter kummasteli, mutta huomasi sitten Jonnan pitelevän vatsaansa.
-Eikös pahoinvointi ole raskauden merkki? Sehän tarkoittaa, että pienokaisellamme on kaikki mainiosti! Peter totesi, kun Jonna ei reagoinut hänen edelliseen kysymykseensä. Jonna oli vastaamassa, mutta avattuaan suunsa hänen oli suljettava se, jottei oksennus tulisi ulos.

Jonna sai pidettyä illallisen sisällään vielä toistaiseksi, ja hän kertoi Peterille, että kaikki merkit viittasivat raskauteen. Siitäkös Peterin ilme kirkastui, ja hän alkoi heti pölistä innoissaan uudesta pienokaisesta. Peter huomasi kuitenkin pian, ettei Jonna näyttänyt kovin innostuneelta.
-Äh, pahoinvoinnin lisäksi niskaani särkee, ja muutenkin vähän pelkään, miten selkäni kestää jälleen uuden raskauden, Jonna selitteli hieroen niskassaan olevaa kipeää kohtaa.

-Olisit heti kertonut! Minä voin kyllä hieroa säryn pois. Haluan tehdä kaikkeni, jotta raskausaika olisi sinulle mahdollisimman mukava... Peter nosti jo käsiään valmiina selkähierontaan, mutta Jonna torjui tarjouksen.
-En nyt oikein jaksa, on jo myöhä. Eiköhän meidänkin ole jo aika mennä nukkumaan, olonikin on varmasti paljon parempi aamulla, Jonna yritti kieltäytyä kohteliaasti Peterin avuntarjonnasta.

Peter loukkaantui vähän, muttei tietenkään halunnut näyttää sitä Jonnalle. Makuuhuoneeseen päästyään hän kiskaisi vaatteet päältään vetäen sitten peiton korviin. Pian Peter olikin syvässä unessa. Jonna katseli nukkuvaa miestään. Hän näki kyllä, ettei Peter ollut hyvällä mielellä. Jonna katsahti pyöristyneeseen mahaansa silitellen sitä.
-Kestän tämän Peterin takia, hän niin kovasti pitää lapsista. Toivon vain, etteivät välimme huonone. Peter on alkanut epäillä, että olisin onneton jostakin. Täytyy tästä lähtien yrittää peitellä tunteitani enemmän, Jonna päätti.

Aamulla Jonna oli herännyt varhain syömään. Jonna ihmetteli kovasti, miten nälkä saattoi tehdä hänet niin voimattomaksi. Aivan kuin ei jaksaisi tehdä mitään, ei edes makoilla sängyllä. Palvelija olikin saanut kokkailla koko aamun Jonnalle erilaisia ruokia, joita tämä sitten pisteli poskeensa kuin viimeistä päivää.
-En tajua. Olen ollut raskaana kyllä monta kertaa, mutten eläissäni ole ollut näin nälkäinen! Jonna huudahti vieläkin vatsa kurnien.
-Jokainen raskaus on erilainen! Tällä kertaa olet nälkäisempi, eikä siinä mitään. Tarvitsetko vielä ruokaa enemmän? palvelija jutteli kuin olisi kokenut äiti ollutkin.
-Noh, ehkä sen jälkeen vielä yksi pieni annos, Jonna pyysi, ja palvelija katosikin keittiöön kokkailemaan lisää.

Jonna siirtyi uudelle paikalle, jonne palvelijakin oli asettanut lautasen hänelle. Aloittaessaan taas uuden ja entistä maukkaamman ruoka-annoksen popsimista Jonnalla kävi mielessä kaikenlaisia ajatuksia. Jokin tässä raskaudessa ei voinut olla kohdallaan. Jonnaa pelotti, että hänen maha-asukkinsa kasvaisi niin suureksi liian syömisen takia, ettei pikkuinen mahtuisi ulos synnytyksessä, ja he molemmat kuolisivat. Jonna ravisti päästään ikävät ajatukset. Ehkä palvelija olikin oikeassa, ja tällä kertaa Jonna oli vain nälkäisempi kuin edellisillä kerroilla.

Syötyään viimein tarpeeksi suuntasi Jonna vessaan. Raskaana olo oli koko ajan vessassa ja keittiössä käymistä, eikä Jonna jaksaisi enää, vaikkei hän raskaana vielä kovin kauan ollut ollutkaan. Vessareissullaan hän näki myös Peterin leikkimässä Lillin kanssa. Miehellä ei ollut oikeat otteet käytössään. Peter oli tuskin koskaan edes nostanut kissaa, tuskin edes osasi.
-Joko olet soittanut Merithaimenille? Jonna kysäisi.
-Pahus, pääsipä unohtumaan. Kuinka saatoinkaan? Soitan heille heti, Peter kertoi jättäen Lillinkin rauhaan.

Lilli sähähtelikin ja piti suutaan auki hassusti. Jonna naurahti kuullessaan, kuinka Lilli oli pinkaissut samalla sekunnilla pois huoneesta Peterin vihdoin hellittäessä otteensa. Oli hassua, miten Peter pystyi hellimään ja hoivaamaan ystäviään ja perhettään, muttei kissaa!

Peter ei kuitenkaan ymmärtänyt Lillin reaktiosta mitään. Hän ei edes tajunnut tehneensä mitään väärin. Peter asteli sivistyneesti puhelimelle ja näppäili tutun Merithaimenten numeron. Peter selitti hyvin tarkasti ja yksityiskohtaisesti, mitä perijätär Johanna oli sanonut eilen illalla hänestä ja Ahvenesta. Peter muisti tapahtuman vieläkin kuin olisi äsken sen kokenut, hänellä oli norsun pitkä muisti. Puhelimessa ollut Meri oli tietenkin ihmeissään ja samaan aikaan innoissaan, mutta pahoitteli, ettei pääsisi edes käväisemään. Heille oli juuri syntynyt monia lapsia, joita täytyi hoitaa kotona. Mikan puolestaan täytyi päivystää lammen luona melkein koko päivä, milloin sieltä pystyisi kalastamaan.
-Ei, hätä ei ole todellakaan tämän näköinen! Poikkeamme teillä päin tässä joku päivä, ja voimme keskustella asiasta paremmin, Peter vastasi, mistä Merikin oli erittäin helpottunut.

Illalla olikin pikkuisen Hanneksen aika päästä ensimmäistä kertaa taikapölylennolle. Pikkuinen kikatteli innoissaan siirtyessään uuteen ikävaiheeseen.

Hanneksesta kasvoi tämmöinen suloinen poika. .->

Tämä osasi kyllä olla myös kaikkea muuta kuin suloinen ja iloinen... Luonteeltaan Hannes oli erittäin vaativa, hänen oli aina saatava kaikista parasta kohtelua. Kompromisseihin ei milloinkaan turvauduttu, vaan Hannes päätti, että vain häneltä kysyttäisiin lupa kaikkeen. Hän halusi päättää, hän halusi raivota, jos siltä tuntui, varsinkin, jos palvelu ei tuntunut pelaavan.

Hannes inhosi edelleen lastenhoitajaansa palvelijaa ja teki kaikkensa, jotta tämä ei pääsisi helpolla. Hannesta ärsytti, kun palvelija jäi sivuun itkemään ja rauhoittelemaan itseään.
-Minä haluan luokaa! Eikö sana kuulu?! Luokaa-aaa! Hannes vaati.
-Lapsikiltti, minä taas haluaisin, että sinä voisit olla minulle ystävällisempi, kuten vanhemmillesikin, palvelija pyysi.
-Kysyinkö minä sinulta mitään? Sinä olet alialvoinen, etkä saa vaatia minulta mitään. Minä haluan vaatia sinulta. Minä haluan luokaa, tai pulen sinua jalasta! Hannes karjui.
-Hyvä on, palvelija alistui, aina Hannes voitti. Tuntui kuin hän ikäännyttyään pystyisi käyttäytymään asemaansa aina vain paremmin hyödykseen. Vanhennuttuaan poika keksi myös pahempia kolttosia palvelijan riesaksi. Palvelija ei uskaltanut edes odottaa, mitä kepposia Hannes hänelle tekisi kasvettuaan lapsuuteen.

Viimein palvelija toi herkullista ruokaa, johon oli lisätty täysin kaikki, mitä Hannes olikaan toivonut. Hannes oli myös nautiskelia, joka halusi ottaa ilon irti jokaisesta asiasta. Hänestä oli hauska olla vain hiljaa ja nauttia ruoastaan, se maistui niin täydelliseltä ja herkulliselta. Vaikka palvelija olikin inhottava, osasi hän tehdä todella suussa sulavia ruokia. Hannes naurahti, tässähän oli hyvän lapsuuden avaintekijät, kun pystyi kiristämään palvelijan tekemään asioita Hanneksen tahdon mukaisesti, sillä palvelija ei osannut lainkaan puolustaa itseään aatelistovauvan edessä.

Nähdessään isänsä saapuneen keittiöön Hannes päätti rauhoittaa mielensä ja istua nätisti kuin olisi niin istunut koko syöttötuolissa oleskellun ajan.
-Voi, mitäs minun aina kiltti Hannekseni täällä istuskelee? Unohtiko palvelija sinut tänne. Voi, minä kyllä lupaan puhua sen kanssa, ei sinua sopisi päästää silmistä hetkeksikään! Sinähän olet aina niin mukava, ettet ansaitse tällaista kohtelua, Peter lässytti Hanneksen naureskellessa.
-Haluatko mennä päivänokosille, näytät vähän väsyneeltä, Peter kysäisi.
-Joo, Hannes vastasi, vaikkei häntä pahemmin nukuttanutkaan. Hän vain halusi pitää hyvät ja arvostettavat välit vanhempiinsa, ja esittäytyi näiden luona pelkkänä kilttinä poikana, joka suostui jokaiseen näiden ehtoon. Niin nämä eivät koskaan näkisi hänen huonoja puoliaan.

Peter kiikutti Hanneksen kehtoon. Hän oli oikein mielissään saadessaan hoitaa pikkuista, vaikka sen ei katsottu olevan soveliasta Peterin arvoiselle, vaan tehtävän hoiti palvelija. Peter ei oikein ymmärtänyt sitä. Eihän oman lapsen hoitamisen kuuluisi olla taakka, joka siirretään palvelijan niskaan, vaan jokaisen vanhemman tulisi kokea lapsensa kaikki kehityksen vaiheet - niin leikin riemut kuin haisevat vaipat. Mutta minkäs Peter mahtoi asemalleen, hänen tulisi vain elää sen mukaisesti.

Johannalla ja Johanneksella oli kädet täynnä töitä, johtuen sekin perheen arvostetusta asemasta. Haastavan koulutuksen lisäksi heidän piti käydä milloin milläkin kurssilla, jossa harjoiteltiin hallinta-asioita sekä monia muita tärkeitä taitoja, joita tarvittiin tulevaisuudessa. Eivät teinit kuitenkaan valittaneet, kummallakin oli oma syynsä sille: Johannes sai mainion tekosyyn olla tapaamatta Aamua vedoten kiireisiinsä. Johannan pää taas oli täynnä ihanaa Ahventa, jolloin hän istui kaikki luennot tuijottaen taululle omiaan haaveillen. Ei hän siinä mitään oppinut, mutta Johannes piti hänelle pikaisen kertauksen iltaisin.

Johanna katui tyhmyyttään, kun ei ollut heti uskaltanut kertoa vanhemmilleen Ahvenesta. He olivat ottaneet asian niin hyvin vastaan, että Johanna hiukan ihmetteli, miten kaikki kävi niin helposti. Eihän asiaa tietenkään oltu lyöty vielä lukkoon, mutta miksi se ei muka kävisi Merithaimenten perheelle? Heidän poikansahan nousisi välikäsi-asemastaan huimasti ylös päin! Johanna tanssahteli kepeästi lempibiisiensä tahdissa, ja Lillikin liittyi mukaan taustalla laulellen.

Nyt kun Johannan puolisoehdokkaiden etsiminen oli poissa Peterin aikataulusta, oli hänellä aikaa keskittyä myös Johannekseen. Tosin Johannes ei ollut asiasta kovinkaan innoissaan, varsinkin, kun isä uteli jatkuvasti hänen ja Aamun jutusta.
-Milloinkas se Aamu on viimeksi meillä käynyt? Vietätte aika vähän aikaa yhdessä, Peter huomautti.
-Minulla on aika paljon kiireitä koulun ja muiden opiskelujuttujen kanssa. Kyllä me koulussa näemme päivittäin... Valitettavasti, Johannes lisäsi lauseensa loppuun ajatuksen.

Valitettavasti Peter ei ollut ainoa utelija siitä asiasta, ja myös kylään tullut James otti asian puheeksi nähdessään Johanneksen kävelemässä.
-Johannes! Täällähän sinä olet. Mikset käy koskaan meidän luona? Aamu kaipaa sinua kovasti, James karjaisi Johanneksen perään.
-Öh, sano Aamulle terveisiä. Minulla on vain aivan älyttömän kiire joka paikkaan. Tiedäthän meidät ylväimmät. Nytkin minun ja Johannan on oltava monella kurssilla yhtä aikaa, Johannes selitteli jotain uskottavaksi kelpaavaa.
-Voi kurja. Toivotaan, että kiireesi loppuvat. Tule meille heti vierailemaan, kun ehdit, James sanoi hiukan pettyneesti ja luikki toiseen huoneeseen. Johannes huokasi. Ei hänellä oikeasti niin kiire ollut, etteikö ehtisi viettää vapaa-aikaansa Aamun kanssa, muttei jotenkin vain innostanut. Johannes tiesi, ettei voisi paeta loputtomiin asian kanssa, muttei hän jaksanut pohtia juuri nyt tulevaisuutta. Kaikella on tapana järjestyä, ainakin yleensä...

Lähdettyään Johanneksen luota osui miehen silmiin pikkuinen Hely, joka juoksenteli Jonnan ja Peterin huoneeseen. Uteliaisuudeltaan James ei voinut olla seuraamatta pientä koiraa.
-Sinä taidat olla se Hely. Peter kertoi ostaneensa Johannalle pienen koiranpennun. Mukava tavata, minun nimeni on James, ja omistan itsekin koiran. Ehkä sinusta ja Artusta voisi tulla ystävyksiä, James jututteli.
Hely haukahti riemukkaasti innostuen selvästi ajatuksesta. Hely pomppasi kahdelle jalalle yrittäen hypätä Jamesin käden päälle.
-Hui, sinäpä villi koira olet! Hihi, James naureskeli viettäen koko loppu kyläilynsä Helyn seurassa.

Peter ei kuitenkaan ollut huolissaan ainoastaan Johanneksesta. Myös Johanna sai sietää isänsä päättelykykyä.
-Kuinka sinä siellä vain pelaat? Et enää edes huomaakaan uutta koiranpentuasi, jonka hankin sinulle. Ethän vielä ole kyllästynyt? Lemmikit ovat kivoja kamuja, Peter tenttasi.
-Eh, isä, luulin, että minun olisi soveliasta opiskella. Olen sentään perijätär! Haluaisin kovasti kehittää loogisuutta, jotta minusta tulee terävä ja viisas, Johanna naurahti yrittäen peitellä isältään juuri sitä, mitä tämä oli epäillytkin. Tai oikeastaan, eihän Johanna ollut ikinä koiraa halunnutkaan.
-Olet sinä niin uuttera! Muista, että sinulla on lupa pitää lepotaukoja. Olet fiksu tyttö, hienoa, että pystyt laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen, Peter kehaisi kävellen itse opiskeluhuoneen läpi Hanneksen kammarille. Johanna huokaisi helpotuksesta, onneksi Peter ei ollut tajunnut mitään.

Peterin avatessa oven hän huomasi pikku-Hanneksen olevan heti vastassa. Hannes käveli iloisin suin isänsä luokse.
-Voi, oletpa kehittynyt kävelemisessä! Olet sinä niin ihmeellinen isin pikku ihanainen! Peter leperteli silitellen Hannesta päähän.
-Isi tuli katsomaan! Hannes kiljaisi riemuissaan.
-Niin tuli, Peter sanoi nostaen Hanneksen syliinsä.
-Isin pitää kyllä mennä taas, Peter sanoi haikeasti laskettuaan Hanneksen takaisin maahan.
-Ei se mitään, minä voin leikkiä, Hannes selitti. Peter hymähti ja poistui huoneesta.

Hannes vaihtoi pyjaman päällen ja istahti maahan tuumaillen, mitä seuraavaksi keksisi. Hetken mietittyään hän suuntasi kivalle palikkalelulleen. Pojasta oli hauska harjoitella purutaitojaan haukkaamalla paloja kovista palikoista. Eihän Hannes ikinä mitään irti saanut, mutta palikat olivat aina hampaanjäljillä. Hannes ei kuitenkaan halunnut luovuttaa, vaan hän päätti saada joskus palikan poikki, ja tavoitteensa ansiosta hän jaksoi yrittää aina vain enemmän ja enemmän.

Peter huomasi Eemeli Puskan kävelevän tien yli. Peter ihmetteli, miten jollain saattoi olla asiaa niin illasta, ja kohteliaana hän menikin tervehtimään tuttuaan.
-Voitteko selittää, miksi täällä sataa lunta? Eihän teillä ylhäisillä täällä edes ole paljoa lunta. Meidän kotonamme sitä on jo kasapäiten, emmekä saa kasvatettua enää mitään. Ja mikä pahinta, Flora on sekoamassa. Hän hoitaa kasveja yötä päivää, enkä tiedä mitä tehdä! Ajattelin, että te voisitte auttaa, Eemeli selitti hätäisesti.
-Ilmasto tosiaan on viilennyt. Sinun täytyy vain puhua vaimosi kanssa.En voi vaikuttaa säätiloihin, nämä luonnon reaktiot ovat välillä tällaisia, Peter harmitteli.
-Luuletko, etten ole yrittänyt!? Mikset muka voi tehdä asialle mitään, olettehan hallitsijaperhe! Turhaan tännekin asti kävelin. Ja ainiin, Ahven on hiippaillut täällä. Olin jo unohtaa. Toivottavasti edes siitä tiedosta oli hyötyä, etten turhaan tänne tullut! Eemeli tiuskaisi kadoten tontilta. Peter ihmetteli Eemelin reaktiota. Tämän kotona todellakin täytyi olla hermot kireällä. Peter kuitenkin ajatteli kaiken menevän ajan kanssa ohi, ja hän lähti itse hyvissä mielin nukkumaan.

Nukkuminen jäi kuitenkin vähiin Jonnan herätessä koviin vatsakipuihin. Ei kestänyt kauaa tajuta, että vauva oli syntymäisillään. Jonna nousi seisomaan pidellen mahaansa, hän huusi ja kiljui Peterin nukkuessa. Jonna ihmetteli moista, yleensä hänen miehensä oli pystyssä auttamassa jopa ennen synnytyksen alkua, ennen kuin Jonna oli edes ehtinyt nousemaan sängystään ylös.

Hetkessä vauva olikin pujahtanut maailmaan nopeammin kuin Jonna oli edes ehtinyt tajuamaan. Jonna huokaisi syvään helpotuksesta. Vihdoin hänkin sai kokea nopean ja vaivattoman synnytyksen. Pieni tyttövauva karjaisi kovaäänisesti ja Jonna naurahti.
-Tule, mennään katsomaan isiä, siellä se vaan nukkuu, Jonna hihitteli kuiskien tuoreelle tytölleen.

Vauvanääni sai Peteriinkin vauhtia, ja samassa hän pongahti pois sängyltään hätääntyneenä ja unen pöpperössä.
-Mitä? Missä? Milloin? Peter kysyi sekavana. Mies ei selvästi ollut saanut nukuttua tarpeeksi.
-Äsken, synnytin meille vauvan nopeammin kuin olisin osannut arvatakaan, Jonna naurahti. Peter näytti vieläkin hiukan kummastuneelta. Oli sitä vaan joskus vaikea tajuta olevansa hereillä.

-Haluatko hänet syliisi? Jonna kysäisi, ja huomaamattaan tyrkkäsi pikkuista ennen kuin Peter oli ehtinyt edes vastata. Kyllähän Jonna tiesi, mitä Peter toivoi. Hän oli aina ihmeisen hilpeänä uuden lapsen syntyessä taloon.
-Voi, katso, kuinka suloinen! Sinun silmäsi! Peter hihkaisi katsellen pikkuista.
-Niin pieni, Jonna myönsi silmät lapsessaan.
-Mitä ihmettä? Jonna kysyi. Hänen päässään pyörähteli ja mahassa muljahteli. Peter siirsi katseensa nopeasti vaimoonsa, tämä näytti voivan pahoin.

Hetken päästä Jonna tunsi samanlaista polttelua kuin äsken synnyttäessään, mistä hän arvasi tilanteen.
-Peter, älä nyt innostu liikaa, mutta me saamme toisenkin lapsen, Jonna henkäisi puuskuttaen.
-En, en. Ole huoletta, Peter vastasi vaitonaisesti. Oikeasti hän pihisi niin paljon intoa, ettei edes viitsinyt purkaa sitä. Peteristä Jonnalla oli oikeus synnyttää kunnollisen kannustuksen äänessä.
-Hyvä Jonna, hyvä Jonna! Kohta se on ohitse! Jaksaa vielä, jaksaa! Peter kannusti, minkä kykeni. Hänen kasvoilleen oli jumittunut riemastunut ilme, ja Jonnasta tuntui, että Peterillä oli puhtia kannustaa häntä jokaikinen minuutti.

Toinenkin vauva suhahti maailmaan samanlaisella vauhdilla kuin ensimmäinenkin. Peter liikkui ripein askelin Jonnan luokse katsomaan toista vauvaa.
-Mehän saimme kaksoistytöt! Peter riemuitsi.
-Niin, omat pikku prinsessamme! Jonna huudahti kyynelten ilmestyessä silmiin. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan itkenyt harmikseen, kuten Johannan ja Johanneksen syntymän jälkeen. Nyt hän itki täydestä ilosta. Jonna ihmetteli itsekin, miten hän saattoi olla niin onnellinen kaiken sen vaikean ja masentavan raskauden jälkeen. Nämä tytöt vain saivat hymyn hänen kasvoilleen.

-Oletko kunnossa? Peter kysyi varmuuden vuoksi.
-Olen, paremmassa kuin aikoihin! Jonna vastasi halien äsken syntynyttä pikkuista. Vauvat perivät kumpikin Peterin hiukset ja Jonnan silmät, mutta ihot olivat hitusen eri sävyä. Peterin sylissä köllivä vaaleampi ihoinen tyttö sai nimekseen Hanna, ja Jonnalla on käsissään Anna.

Viimein palvelijakin saapui paikalle. Hän ei ollut kuullut Jonnan huutoja, sillä hän oli ollut linnan toisessa päässä "taistelemassa" Hanneksen kanssa. Hannes herätti karjunnallaan palvelijan useinkin yöllä halutessaan kehtoon tai sieltä pois, ja siksi palvelija hilluikin välillä pyjama päällä. Kun häntä kutsuttiin, oli vaatteiden vaihto toisella sijalla. Palvelija pahoitteli, kun ei ollut auttamassa Jonnaa, mutta onneksi synnytys oli ollut helppo, vaikka kaksoset tulikin. Hanna annettiin palvelijalle, jolloin Peter pääsi katsomaan Anna-vauvaa lähempää.

Yllättävän suuren perheenlisäyksen takia piti linnan tyhjään yläkertaan rakentaa lisää huoneita, jotta Hannalle ja Annalle riittäisi tilaa. Lisäksi yläkertaan tuli vessa ja oleskelutila. Kuvassa näette ne ylhäältä päin.

Vuodatuksesta kopioidut kommentit & vastaukset